Katja Kettu is back! Siis fiktion kirjoittajana, Erään kissan tutkimuksia on tietenkin romaani, jos joku ei sattuisi tietämään. No, leikki sikseen, mutta paluu on lohdullinen lukijan ja ennen kaikkea Ketun itsensä kannalta, luulisin.

Ketun romaanista on jo kirjoitettu niin paljon, että tuskin pystyn lisäämään mitään olennaista. Yritänkin olla lyhytsanainen.

Erään kissan tutkimuksia on monitasoinen. Teoksen nykyhetkessä puhuu Kirjailija, joka selostaa tilannettaan enemmän tai vähemmän autofiktiivisesti; näin lukija ainakin olettaa Ketun lukuisien haastattelujen perusteella. Ravistavin Kirjailijan kokemus on viimeinen keskenmeno, jonka jälkeen hän luopuu toivosta saada lapsi. Hän ei pysty kirjoittamaan, ja välit kustantamon ja miesystävän kanssa ovat tulehtuneet. Toisella aikatasolla ollaan sitten menneisyydessä, keritään auki Kirjailijan suvun vyyhteä Mahten ja Eevan avulla. Eletään puutteen perällä ja kamppaillaan läpi sotien miten taidetaan. Tätä kaikkea tarkkailee ja kommentoi taivaista tipahtanut Kissa.

Kirjailijan osuus teoksessa herättää  myötätuntoa, mutta jos suhtaudun teokseen vain kirjallisuutena, niin Eevan ja Mahten tarina kuitenkin kannattelee teosta. Jotain kompastelua olin siinäkin näkevinäni, mutta kokonaisuutena ottaen se on sitä Kettua, mitä me lukijat olemme kaivanneet.

Ketun tekstin imu syntyy kielestä, myös mehevästä Peräpohjolan murteen käytöstä. Kettu ei toki ole ainoa pohjalaismurteita hyödyntävä kirjailija, mutta olisiko taidokkain? rehevin? vivahteikkain? Mitäkä! Joka tapauksessa niin suvereeni, että tekstin lukeminen on lukijan juhlahetki. Savolaisena olen milteipä kateellinen pohjalaismurteiden käyttökalpoisuudesta. Kirjoitettu savo on enimmäkseen kauheaa, eivätkä kirjailijat sitä laajemmin teoksiinsa tungekaan, onneksi. (Toivon toki, että puhuttu savo säilyy hengissä; onhan se minunkin äidinkieleni.)

Toivottavasti Kettu on nyt voimaantunut siksi Ketuksi, jonka tuotantoa me Kettu-tytöt olemme seuranneet erinomaisesta Kätilöstä lähtien. Seuraavaan teosta odotellen!

 

P.S. 27.11. Jostain luin, että Ketun Peräpohjolan murre on virheellistä, siis sellaista ettei se ole millään kulmakunnalla puhutun murteen kaltaista. Jaa, saattaapi olla, mutta minä savolaisena en sitä huomaa eikä se näin ollen minua häiritse.

Virheellinen savo sen sijaan saa verenpaineen nousemaan. Tiedän, että savo ei ole kaikkialla samanlaista, onhan perinteinen savolaismurteiden alue maan laajin murrealue. Se saa joskus savolaiset kiistelemään keskenään, onko jokin muoto "oikein". Mutta välillä näkee sellaista epäsavoa esimerkiksi lehtien yleisönosastoilla, että savu nousee korvista sitä lukiessa. Savon kijoittaminen on senkin vuoksi vaikeaa, etteivät normaalit aakkoset pysty kuvaamaan savon ääntämystä. Kun vaikka sana susi kirjoitetaan "savoksi" susj, saadaan aikaan vain jonkinlainen likiarvo siitä, miten paljasjalkainen savolainen sen ääntää tai äänsi silloin, kun tolokun savolaisia vielä oli olemassa.