Neljäntienristeys on näköjään Tommi Kinnusen esikoisromaani. Aikaisemmin hän on kirjoittanut näytelmiä ja kabareita. Kirjoittajansa ensimmäiseksi romaaniksi Neljäntienristeys on harvinaisen valmis paketti. Teoksesta ei tikullakaan löydä aloittelijan haparointia, itsetarkoituksellista tehon tavoittelua tai muuta sössimistä. Turhia sanoja ei ole. Rakenteella ei temppuilla. Lukijaa ei yritetä tipauttaa kärryiltä. Jos oikein yrittämällä yritän keksiä jotain moittimista, niin jonkinlaista yllätyksellisyyttä, rosoa tai särmää kaipasin, en niinkään sisältöön vaan kerrontatapaan.

Teoksen tapahtumien aikajänne ulottuu 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Tarinan avaa kätilö Maria, joka aloittaa uransa jossain Koillismaan maisemissa. Tässä vaiheessa lukija hämmästelee, onko Kinnunen kirjoittanut rinnakkaisteoksen Katja Ketun Kätilölle. Vaikeista synnytyksistä alkeellisissa oloissa irtoaa aina inhorealistista dramatiikkaa. Marian jälkeen painopiste siirtyy hänen aviottomaan tyttäreensä Lahjaan, tämän mieheen Onniin ja perheen lapsiin. Ajallisesti on edetty sotaan ja sotaa seuranneeseen jälleenrakentamisen kauteen. Miehet ovat sodan traumatisoimia. Onnilla on kannettavanaan toinenkin taakka: hän on homoseksuaali, mikä oli neljäkymmentäluvun Suomessa ja pitkään sen jälkeenkin rikos. Kun tämä homouden teema tuli kirjassa esiin, myönnän olleeni ensin tuskastunut: pitääkö homoutta todellakin "aina" vatvoa. Tuskastuin turhaan. Kinnunen käsittelee Onnin tilannetta ja sen heijastumista hänen perheeseensä taitavasti ja koskettavasti. Lopuksi saa tilaa Lahjan miniä Katariina, joka vihdoin löytää vinttiä siivotessaan dokumentin perhettä kalvaneesta salaisuudesta.

Teoksen neljä sukupolvea asuttavat samaa taloa. Ensimmäinen, Marian rakennuttama talo tosin palaa, kuten suurin osa Lapin rakennuksista sodan loppuvaiheessa, mutta sitten rakennetaan uusi. Talo ja varsinkin siihen kytkeytyvä  toimeentulo jähmettävät sukupolvet niille sijoilleen. Voimia tai halua irtaantua sietämättömästä perhetilanteesta ei löydy. Suuressa talossaan ahdistuvat henkilöt ovat saaneet psykologisesti tarkkanäköisen ja uskottavan hahmon.

Helsingin Sanomat julkaisi Kinnusen teoksesta laajan ja poikkeuksellisen kiittävän arvostelun. Myöhemmin HS onnitteli itseään siitä, että kirjallisuuskritiikillä on vielä vaikutusta; teoksen varauslistat kirjastoissa ovat pitkiä ja myynti vilkasta. Huomasin sen, kun menin itse - Hesarin innostamana - ostamaan kirjan: painos oli lopussa. Reilun viikon odottelun jälkeen sain omani. Odotukset olivat Hesarin kritiikin jälkeen tapissa, enkä suuremmin pettynytkään. Neljäntienristeys on epäilemättä hieno kirja, mutta tajuntaa se ei räjäytä.