Kari Hotakaisen uusimman teoksen, romaanin Henkireikä kansiliepeessä on hänen teostensa luettelo. Huomasin, että en ole lukenut ainuttakaan ennen Juoksuhaudantietä ilmestynyttä teosta mutta kaikki sen jälkeen julkaistut olen. Luulen, että aika monen lukijan tilanne on sama. Juoksuhaudantiellä Hotakainen tuli ryminällä meidän tavislukijoiden tietoisuuteen ja suosioon ja kohosi kirjallisuuden kärkinimien joukkoon. Niinpä Hotakaisen uutuus on pakko lukea, eikä Hotakainen yleensä tuota pettymystä. Ei nytkään.

Henkireikä on rikosylikomisarion monologi. Oikeastaan ei tapahdu juuri mitään. Puhuja kertoo, mitä on tapahtunut ja mitä voisi tapahtua ja mitä hän on ammatissaan ihmisestä ja rikoksista oppinut. Komisarion omaa elämää valaistaan niukasti. Yksi harrastus hänellä ainakin on: kuorolaulu. Sen yhteydessä hän tutustuu kahteen teoksen henkilöön, Suntioon ja Parturikampaajaan. Komisario ei käytä heistä etu- eikä sukunimeä vaan nimittää heitä ammatin mukaan. Jossain vaiheessa Suntio kertoo komisariolle varastavansa vainajien vaatteita, joista vaimo ompelee erilaisia kolttuja. Myöhemmin hän vuotaa sen myös parturikampaajalle, mikä käynnistää kirjan loppuosaa hallitsevan tapahtumasarjan. 

Pakko oli miettiä, voisiko vainajan vaatteita oikeassa elämässä varastaa, vaikka sillä ei olekaan Hotakaisen teoksen kannalta merkitystä. Missä vaiheessa sen voisi tehdä? Kenties ennen kuin arkku vainajineen työnnetään polttohautauksessa uuniin? Onko suntio silloin yksin riittävän pitkän ajan repiäkseen vaatteet vainajalta? Absurdia, siis tämän miettiminen. Teosta lukiessa ajattelin, että homma tapahtuu sekoamassa olevan suntion pään sisällä. 

Niin tai näin, Henkireikä on hyytävä ja hyytävyydessään hieno,  myös silloin kun tekstiä sävyttää vino huumori. Komisarion ihmiskuva on illuusioton, ja  hän pudottelee näkemyksiään lakonisesti. Nyt ei rönsyillä! Hotakaisen tekstissä ei  ole turhia sanoja. Haluaisinpa tietää, miten paljon Hotakainen hinkkaa tekstiään vai onko ilmaisutapa hänelle luontainen, selkäytimestä virtaava. Taitavaa joka tapauksessa. Kirjan lopussa odottaa yllätys, jota ei tietenkään voi tässä paljastaa mutta joka  kertoo paljon myös komisariosta itsestään.

Henkireikää lukiessa tuntee kiitollisuutta siitä, että ainakin toistaiseksi on voimissaan sellainen taiteenlaji kuin kirjallisuus. Kaikki ei vielä ole sisällöntuottoa ja someroskaa.