Lempi on Minna Rytisalon varmaotteisesti kirjoittama esikoisteos. Ollaan sota-ajan Lapissa. Tarinan kannalta merkityksellisiä henkilöitä on vain kourallinen. Nuori hupakko Lempi päätyy höperön vedonlyönnin seurauksena Viljamin vaimoksi ja emännäksi parin päivämatkan päähän kotoaan Rovaniemeltä. Hänen kaksoissisarensa Sisko lähtee saksalaisen Maxin mukana Hampuriin. Elli pestataan piikomaan Viljamin ja Lempin talouteen.

 
Nuoripari on tuskin asettunut aloilleen, kun syttyy sota, johon Viljaminkin on lähdettävä. Raskaana oleva Lempi jää piikansa kanssa hoitamaan tilaa. Näiden henkilöiden vällle rävähtää hurja kolmiodraama. Jylhyydessään se  tuo mieleen suorastaan balladin Klaus Kurjesta, jonka  mustasukkainen  emäntäpiika Kirsti vihaa Kurjen nuorikkoa kuin ruttoa. Myös Ellin viha, mustasukkaisuus, kauna, kateus, halveksunta Lempiä kohtaan on sysimustaa. Sillä on sosiaalinen ja henkilöhistoriasta kumpuava tausta. Sitä paitsi Elli osaa mielestään kaiken paremmin kuin maataloustöissä avuton  Lempi. Silti hän on alempiarvoinen, vain palkollinen, näkymätön, tuomittu seuraamaan sivusta nuorenparin onnea ja  kuhertelua. Henkilönä rujo Elli on tarinan verevin tyyppi. Pahiksissa on kirjalijoille tarttumapintaa. Kaipa he siksi ovat usein kiinnostavampia kuin hyvikset.
 
Viljami on "tyypillinen"  suomalainen mies, ujo ja vähäpuheinen. Hän rakastuu Lempiin oikeasti ja on suistua raiteltaan hänet menetettyään. Päänsä sisällä Viljami kyllä setvii tuntemuksiaan, mutta mykistyy ulospäin. Koin tämän Viljamin sisäisen puheenkin jotenkin naiselliseksi. Luulenpa, että kirjailijan on ollut helpompi tavoittaa naisten kuin Viljamin sisin olemus .Vahvojen naisten rinnalla Viljami-parka kalpenee.
 
Lempin lähdettyä emännäksi Sisko joutuu haparoimaan eteenpäin ilman toista puoliskoaan. Tyhjyyden täyttää Max, johon Sisko rakastuu, tai ainakin melkein, tai ainakin haluaisi olla rakastunut. Sisko on yksi niistä nuorista naisista, joista tuli saksalaisten sotilaiden tyttöystäviä tai rakastajattaria, joskus vaimoja. Osa jäi tai jätetettiin Suomeen, toiset päätyivät Saksaan ja kenties vielä palasivat takaisin. Syntyi myös aviottomia lapsia, äpäriä, mikä oli suuri häpeä ja viimeistään leimasi naisen huoraksi, ellei sitä leimaa ollut lyöty jo aiemmin. Ihmeen pitkään näistä riipaisevista naiskohtaloista vaiettiin.  Nythän ne ovat ainakin naisten kirjoittamassa  fiktiossa saaneet ymmärtävän käsittelyn.
 
Olen ihmetellyt, miten pitkään sota ruokkii suomalaista kaunokirjallisuutta. Siitä kirjoittavat jo ne, jotka eivät itse ole   sota-aikaa kokeneet. Kirjallisuus on toki muuttanut muotoaan. Lempikään ei ole ns. sotakirjallisuutta eli sotatapahtumien kuvausta, jollaista sotasukupolven miehet paljon kirjoittivat. Silti sota on siinä väkevästi mukana vaikuttamassa henkilöiden kohtaloihin. Sodasta sinänsä ei Lempi tuo esille mitään uutta - tuskin on tarkoituskaan -  mutta mikään turha tai tyhjänpäiväinen teos se ei todellakaan ole.