Ettei blogi uuvahtaisi ihan kokonaan, näpytän muutaman huomion kirjoista.

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee. Tusinadekkari. Muutama lapsi kaapataan, ja toisen keissin takia eräs poliisi potee tunnontuskia. Naispoliisi on rakastunut tähän kollegaan. Yksi tyyppi hautoo kostoa. Että semmosta.

Orhan Pamuk: Talo. Pamukin kirjat ovat hämmästyttäviä. Tuskastun niihin aina: Yhäkö vaan sataa lunta (Lumi)? Eikö tämä esineiden luetteleminen koskaan lopu (Viattomuuden museo)? Istanbul on upea, selevä (Istanbul)! Jätän kirjan pöydälle. Siinä se lojuu jokusen päivän. Sitten siihen on pakko tarttua uudestaan.

Talonkin luin, mutta en pitänyt siitä päinvastoin kuin edellä mainituista. Lapsenlapset ovat tulleet tervehtimään kärttyistä isoäitiä. Vanhin heistä on alkoholisoituva historiantutkija, toinen lukioikäinen poika, joka haaveilee muutosta Amerikkaan, kolmas nyrpeä teinityttö. Isoäitiä palvelee miehen avioton lapsi, kääpiö. Lähisöllä asuu myös toinen avioton lapsi perheineen. Isoäiti selaa muistojaan, millaista oli elämä omalaatuisen aviomiehen kanssa. No, se oli sellaista, että isien teot - kuten isoäidin omatkin ratkaisut - ovat kostautuneet seuraaviin sukupolviin.  Ahistaa.

Talo on taitavasti kirjoitettu, palkittu teos. Minut se jätti kylmäksi.

Aki Ollikainen: Musta satu. Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi oli hieno avaus. Odotukset toisen teoksen suhteen olivat korkealla. Kakkosteoksen kirjoittaminen on kuitenkin  usein haasteellista. Hankalaa se on tainnut olla Ollikaisellekin. Tattarisuon mysteeri kytkeytyy tuoreempiin tapahtumiin. Kiinnostaa tai sitten ei. Ollikaista tekisi mieli taputtaa olalle: kyllä se siitä. Paitsi ettei Ollikainen minun taputuksiani kaipaa.