Kennelliiton Koiramme-lehti julkaisee juttusarjaa kennelveteraaneista, kuten ulkomuototuomareista. Viimeisimmässä numerossa oli vuorossa Rainer Vuorinen. Tästä jutusta jäi päällimmäiseksi mieleen Vuorisen kertoma anekdootti. Englantilainen tuomari Mrs Pacey oli tokaissut kehässä kontillaan oleville koirien esittäjille: "Tämä ei ole mikään aamurukous enkä minä ole jumala. Esittäkää terrierit vapaassa hihnassa niin kuin rotu ja kaikki terrierit kuuluu esittää." (Onko joku joskus nähnyt esim. vapaassa hihnassa esitetyn kettiksen? Minä en.)

Mitenkähän tämä menisi perille kaikissa roduissa? Asia kun tahtoo olla päinvastoin. Mitä suositummaksi näyttelyroduksi jokin rotu tulee, sitä voimaperäisemmin ja omituisemmin sitä ruvetaan handlaamaan, ja pian muodostuu normiksi, että niin täytyy tehdä. Siitä on tietysti joillekin se hyöty, että amatöörit tippuvat kelkasta. He eivät ole tulleet opettaneeksi, halua tai osaa opettaa koiraansa esim. seisomaan kuin kuvapatsas jalat kauaksi taakse kiskottuina, kaula pitkäksi venytettynä, kuono kohti pilviä.

Omakohtaista kokemusta vapaan esittämisen vaatimuksesta minullakin on pikkuisen. Olin Tuisku-koiran kanssa Liliane de Ridder-Onghenan (meniköhän nimi oikein, en viitsinyt tarkistaa) kehässä. "Loose collar", Liliane ilmoitti, kun lähdin tekemään lenkkiä Tuiskun kanssa. Itse asiassa minulla ei ollut aikomustakaan hirttää Tuiskua, mutta huonosti opetettuna koirana, jollaisia kaikki koirani ovat, se veti itse hihnan kireälle. Liliane ei ollut tyytyväinen vaan lähetti meidät toiselle kierrokselle, jonka aikana vielä huhuili pariin kertaan loose collaria.

Kaipa homma jotenkin onnistui, koska Tuisku oli VSP ja valmistui näin muotovalioksi. Seuraava näyttely oli kahden viikon kuluttua. Esitinpä sitten Tuiskun vapaassa hihnassa. Tulokseksi Tuisku sai näyttelyuransa ensimmäisen ja ainoan 2:n (nykyisin H). Syynä oli mm., että "kantaa päätä selkälinjan tasolla" tjsp. Joops.

Tuo Koiramme-lehden juttusarja on ollut mielenkiintoinen. Joskus tosin juututaan vähän turhan tarkkaan jonkin kennelvaikuttajan muinaisiin tekemisiin. Enimmäkseen palstatilaa ovat kuitenkin saaneet ihmiset, joilla on vuosikymmenien kokemus koiraharrastuksesta ja sen mukaista kokemuksellista tietoa, jota ei hankita nettiä vilkaisemalla. Toivoisin, että jatkossa esiteltäisiin lisää myös Kirsti Bremerin kaltaisia pitkän linjan kasvattajia. Bremeristähän oli juttu jokunen vuosi sitten.