Williamin ja Katen häitä katsoessa ajattelin taas kerran, miten kamalan ihana - kirjaimellisesti - on tämä vihkivala. Hetki on varmaan yksi ihmiselämän onnellisimmista, mutta kuolemaa siinäkin vilautellaan. Vielä kornimpaa on, että jokainen täysjärkinen tietää lupauksen katteettomuuden. Avioliitto kestää milloin kaksi, milloin kaksikymmentä vuotta, vaikka kuinka olisi luvattu siinä kuolemaan asti kitkutella. Onhan se tavallaan harmi, tavallaan ei. On suorastaan liikuttavia, seestyneitä vanhoja pareja, mutta  toisaalta myös niitä, joiden vanhuus sujuu toraillen, usein syystä, että jompikumpi tai molemmat ovat dementoituneet.

Häitä katsellessa ajattelin myös, kuten usein ennenkin, mistä on revitty rahat näihin Keski- ja Etelä-Euroopan uskomattoman upeisiin julkisiin ja yksityisiin rakennuksiin. Niissä on takametsien tytöllä ihmettelemistä. Siirtomaista saatiin toki muhkeat tuotot, mutta vanhimmat rakennukset ovat siirtomaita edeltävältä ajalta. Veroina kai niiden kustannukset on näin ollen nyhdetty kansan syviltä riveiltä? Siinä on vain se ongelma, että ihmiset olivat nykyiseen verrattuna köyhiä eikä rikkaita ollut paljon. Miten nykyisin saataisiin veronmaksajat kustantamaan vaikka Westminster Abbeyn kaltainen rakennus, oli sitten kyse kirkollis-, kunnan- tai valtionverosta! Ei mitenkään. Rakennuksestahan ei edes ole mitään hyötyä...Ei sen puoleen, käsittääkseni aatelissuvuilla on nykyään vaikeuksia ylläpitää upeita linnojaan ja kartanoitaan. Työ ja materiaalit maksavat eri tavalla kuin ennen, eikä veronkanto-oikeuksia taida enää olla olemassa? Mutta kyllähän niitä kelpaa katsella!

Katsellessa tulee mieleen, miten vaatimaton paikka Suomi on. Metsää, ryteikköä ja pöpelikköä riittää, mutta rakennuskanta on enimmäkseen nuorta, halpaa ja rumaa. Miten sanoikaan runoilija: - On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Köyhyys on tietysti suhteellista, mutta kyllähän Suomesta puuttuu se historia ja kulttuuri, joka etelämpänä on aina silmien edessä. Metsäläisiä ollaan, vasta puusta laskeutuneita.