Viime viikolla saapuivat peipposet. Laululintujen paluu on aina suloista. Kun astut aamulla ulos koiranpissityslenkille, äänimaisemaa hallitsevat kilpailevien peippokoiraiden esitykset. Kaikki kunnia toki tiaisille, jotka ovat tirskuttaneet jo tammikuun loppupuolelta ja katkaisseet keskitalven jäätävän hiljaisuuden. Talven kanssamme sinnittelevät tiaisiet ovat symppiksiä! Varsinaiset laulutaiturit, laulurastas ja sinirinta, tulevat myöhemmin. Harmi vain, että niiden pesimämetsikköön aletaan rakentaa taloja. Saattaa olla, että nille käy kuten satakielille, jotka sinnitelivät pitkään asutuksen keskellä mutta joiden laulua en ole enää pariin kesään  kuullut.

Mökille laitoimme  muutaman uuden linnunpöntön. Niihin asettuu jos asettuu jonkin sortin tiainen tai kirjosieppo. Juuri muita pieniin pönttöihin mahtuvia kolopesijöitä ei mökin lähiympäristössä ole. Vaikka lunta ei ole ollut aikoihin, kevät ei muuten ole etuajassa, mikä johtunee aika napakoista yöpakkasista. Niinpä mökillä oli vain muutama kasvitieteellinen krookus avannut kukkansa. Kaikki muut varhaiset kukkijat odottelivat vielä muutaman sentin korkuisina aikaa parempaa. Edes leskenlehtiä ei juuri näkynyt ojien pientareilla.

Kaupungissa orava järjesti hauskan loppunäytöksen ruokintakaudelle. Tarkoitus on tietenkin ruokkia lintuja, mutta pähkinä-auringonkukkasekoitus kiinnostaa  oravia kovasti. Ne tekevät kaikkensa päästäkseen käsiksi herkkuihin. Tänä talvena ruoka oli muovilieriössä, jossa on eri korkeuksissa reikiä ja orsia lintuja varten. Hökötys riippui liukkaan muovinarun varassa oksasta. Oravat yrittivät hypätä milloin mistäkin lieriön kimppuun tai laskeutua narua pitkin sen katolle. Enimmäkseen ote narusta piti muutaman askeleen verran, ja sitten orava mätkähti maahan.

Lopulta joku sinnikäs valopää askarteli ongelman kimpussa koko aamupäivän ja onnistui kuin onnistuikin laskeutumaan narua pitkin ruokinta-automaatin päälle. Se roikkui pää alaspäin, piti takajaloilla kiinni reikien reunoista ja tuki asentoaan hännällä. Mutta kas, siitä huolimatta se ei ulottunut ruokaan. Mikä nyt neuvoksi? Satuin juuri vilkaisemaan ulos, kun automaatista putosi pohja ja tähteellä oleva ruoka ja orava putosivat maahan. (Kävi ilmi, että orava oli järsinyt automaatin pohjaa niin, että se irtosi.) Maassa orava sitten mätti ruokaa niin paljon kuin suinkin jaksoi. Ensin se poimi pähkinät, sitten kelpasivat siemenetkin. Lopulta sen piti käydä hautaamassa saalista maahan. Apajille tulivat myös tiaiset ja lopulta pulut. Parin tunnin kuluttua kaikki oli syöty. Siihen päättyi tämän talven ruokintakausi.