Pesin eilen havannankoira Rositan. Operaatioon kuului siis pesu, föönaus, viimeistely kampaamalla, tassukarvojen lyhennys ja kynsien leikkuu. Kun projekti alkoi olla finaalissa, huomasin, että en ollut sen aikana kertaakaan ajatellut koronavirusta. Ihanaa! Nyt on tarjolla kuraa ja katupölyä, joten jopa minä pesen koiran useammin kuin yleensä.

Koiran kanssa lenkkeilykin on rentouttavaa, mutta lenkillä joutuu kuitenkin kohtaamaan koronan. Riskiryhmäläinen tuttava pysähtyy juttelemaan. Seisookohan se nyt tarpeeksi kaukana? Isä kahden lapsensa kanssa haluaa käyttää koko puistokäytävän leveyden, vaikka toinen lapsista yskii. Mulkaisenko kiukkuisesti? En, mutta käännyn puoliksi selin mukamas katsomaan, mitä Rosita puuhaa. Hysteeristä? Niinpä alkaa olla. Sen vuoksi sielu lepää koiran pesemisen kaltaisessa simppelissä hommassa, joka on selkäytimessä, ei voi epäonnistua, on vaaraton ja työn tuloksen näkee heti: koira on puhdas ja sievä, tuoksuu hyvältä ja saa hauskan  juoksuhepulin päästessään pois trimmauspöydältä. Ja sitten se vaatii palkkion ja saa sen. 

Mökilläkin kävin pistäytymässä ja fiilistelemässä. Sehän on vain 6 - 7 kilometrin päässä kotoa, joten en matkustellut levittämässä koronavirusta muihin maisemiin. Tuntuisi kyllä omituiselta, jos jokin ulkonaliikkumiskielto estäisi menemästä mökille ja upottamasta kädet multaan, ei toki vielä tässä kuussa eikä ehkä seuraavassa, paitsi taimiruukkuihin, mutta kuitenkin. Puutarhanhoitokin olisi balsamia stressaantuneelle mielelle, mutta pääseekö sitä tänä keväänä tekemään, nyyh. Taloyhtiön putkiremontin pitäisi alkaa huhtikuun alussa, mikä myös kiristää pinnaa ihan tarpeeksi. Onneksi omistan koiran. Se on autuaan tietämätön ihmisten huolista ja lohduttaa pelkällä olemassaolollaan.