Alkukesä oli aika haipakkaa, mutta heinäkuusta eteenpäin ehdin jopa lukemaan kirjoja. Yritän muistella niistä muutamia ikään kuin verestääkseni kirjoista kirjoittamista, joka on ollut olosuhteiden pakosta tauolla. Kirjat ovat valikoituneet tähän aika sattumanvaraisesti. Niissä on pitänyt kuitenkin olla jotain mieleenpainuvaa, ja teoshan voi olla mieleenpainuva eri syistä: yksi on erinomainen, toinen ärsyttävä, kolmas omaperäinen jne. 

1. Ossi Niemi: Patriarkaatti

Ossi Niemi on ollut esikoisteoksellaan Röyhkys HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Sitä en ole lukenut, mutta ehdokkuuden tietäen tartuin uteliaana Patriarkaattiin. Tämäkin teos on kaunokirjallisena suorituksena hyvä, siis taitavasti kirjoitettu,  mutta vastenmielinen. Olen nimittäin  kurkkua myöten täynnä fiktiota, jossa päämotiivina on naisiin kohdistuva raaka seksuaalinen väkivalta. Ihan sama toteuttaako kirjan henkilo sitä "oikeasti" vai fabuloiko tai fantasioiko siitä. Ei jatkoon. En myöskään ymmärtänyt kirjan takakansitekstiä. Allekirjoitan siitä yhden sanan lakoninen, jolla luonnehditaan ilmaisutapaa. Muuten minusta tuntui kuin  olisin lukenut eri teoksen kuin tekstin kirjoittaja.

2. Kjell Westö: Tritonus

Kuten olen ennenkin sanonut, minulla on periaatteena lukea aloittamaani kirjaa noin 50 sivua ennen kuin mahdollisesti luovutan ja jätän sen lukematta. Sitten on kirjailijoita, joiden kanssa on pakko olla kärsivällisempi - ja Kjell Westö on yksi heistä. Niinpä sinnittelin Tritonusta eteenpäin jonnekin 150 sivun paikkeille ja olin  luovuttaa. Tuumin, ettei mikään tässä teoksessa kosketa minua, mikä ei tietenkään tarkoita, ettei se olisi muille lukijoille antoisa. Vähän ennen laina-ajan loppumista kuitenkin ryhdistäydyin ja luin kuin luinkin Tritonuksen. Viimeiset 50 sivua olivat teoksen parasta antia. Niin että lopussa kuitenkin kiitos seisoi.

Lisäys 25.10. Huomasin, etten ole sanallakaan kertonut, mistä romaanissa on kyse. Kaipa ajattelin, että senhän tietävät jo kaikki. Silti pikku tiivistys: Ikääntyneen kapellimestarin ura on hiipumassa; nuoremmat porskuttavat ohi. Hän kuitenkin rakennuttaa saaristoon ökyhuvilan. Sen naapurissa asuu mies, joka soittaa harrastebändissä. Herrat tutustuvat ja (kai) ystävystyvätkin.  Heidän kauttaa tarkastellaan elämän kipupisteitä sellaisina kuin ne näyttäytyvät heidän tilanteessaan oleville ihmisille, ja laajemminkin.

Lisäys: 3.11. Katsoin juuri Kjell Westön haastattelun ja tajusin, että olin laittanut hänen teoksensa nimeksi Triton, vaikka sen pitää tietenkin olla Tritonus. Häpeän! Olen nyt korjannut nimen tähän tekstiin. 

3. Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Lapin sodasta ja sen jälkivaiheista on tullut suosittu aihe kirjallisuuteen ja hyvä niin. Ihmeellisellä tavallahan siitä on vuosikymmenet lähinnä vaiettu. Koulukirjoissakin Lapin sota kuitattiin aikoinaan parilla rivillä. Nyt siitä on kirjoitettu joukko erinomaisia teoksia, ja tapahtumia on kuvattu  naisten näkökulmasta. Kinnusenkin romaanissa ovat keskiössä naiset, nimittäin kourallinen saksalaisten mukana Jäämeren rannalle päätyneitä ja sittemmin takaisin kotiin jalkapatikassa pyrkiviä naisia. He olivat lähteneet saksalaisten mukaan kuka mistäkin syystä. Nuorimpia ajoi seikkailunhalu, joku rakastui, toinen lähti mielestään "vain" töihin jne. Sodan jälkeen saksalaisten mukaan lähteneiden naisten asema oli  karu: he olivat saksalaisten huoria. Toki he joutuivat itsekin tutkiskelemaan motiiveitaan.

Sielu lepää Kinnusta lukiessa, koska lukijaa ei kiusata aikatasojen sekamelskalla, vaihtuvilla fonteilla, kuvilla, piirroksilla, alaviitteillä tai muullakaan sälällä, jota on nykyään  muodikasta tunkea romaaneihin. Joku kriitikko lopetti arvionsa nimittämällä Kinnusen teosta lukuromaaniksi. Käsittääkseni tämä on väheksyvä lausunto, mutta me Kinnusen lukijat tartumme pommin varmasti seuraavaankin kinnuseen.

4. Piia Leivo: Yliaika

Piia Leivo tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, siihen miten vaikeaan jamaan on ajauduttu vanhusten hoidossa. Tai niin asia ainakin koetaan tai meille esitetään. Ei ole rahaa eikä muita resursseja hoitaa vanhuksia ihmisarvoisella tavalla. Mutta ei hätää, Leivon teoksessa muuan poliitikko on keksinyt ratkaisun. Kun ihminen täyttää 75 vuotta, hän tekee itsemurhan, jolloin yhteiskunta säästyy vanhuksen elättämiseltä ja hänen kalliiksi käyvän  sairaanhoitonsa kustantannuksilta.  Aivan pakko itsemurhaa ei ole tehdä, mutta erilaisin kannustimin ihmisiä painostetaan tähän ratkaisuun. Sitten tämä poliitikko täyttää itse sen 75 vuotta - ja pakenee metsiin, jossa piileskelee muitakin ikääntyneitä. Syntyy mediamylläkkä.

Parasta Leivon teoksessa on, ettei hän kaivaudu omaan napaansa vaan valitsee aiheekseen yhden yhteiskunnan kipupisteistä ja hätistelee meitä ajattelemaan.

5. Kristina Carlson: Eunukki

Carlsonin Eunukki on viehättävä pieni kirja, muistaakseni noin satasivuinen. Nimensä mukaisesti se kertoo erään eunukin elämästä muinaisessa Kiinassa. Eunukki toimittelee arjen askareita ja seurustelee eunukkikavereidensa kanssa. Vuosien vieriessä eunukin asema kohenee, mutta eunukkihuipulle hän ei halua kouluttautua. Elämä soljuu eteenpäin vailla dramaattisia käänteitä, mutta mikä tärkeintä, henkikulta säilyy. Eunukille lapsena tehty kastrointi on raakaa väkivaltaa, joka on riistänyt häneltä mahdollisuuden normaaliin elämään ja pakottanut hänet marginaaliin vaikkakin yhteisön hyväksymään asemaan. Hän on yhtä aikaa eräänlainen sivustakatsoja mutta silti eunukkiroolissaan aktiivinen toimija. Hänellä olisi syytä olla katkera, mutta onko hän? Voiko hän hän sanoa eläneensä hyvää elämää? 

Pidän Carlsonin kirjoissa niiden keskimääräistä omaperäisemmistä aihepiireistä. Tällä kertaa teoksen sisältö oli jotenkin ennalta arvattava. Eunukkeja ei enää ole, mutta eri tavoin typistettyjä ihmisiä kyllä. Siinä mielessä teos puolustaa paikkaansa.

6. Kari Hotakainen: Tarina

Hotakaisen Tarina alkaa upeasti. Se on jylhä kuvaus siitä, miten Suomi tyhjenee, kun väki  valuu etelään. Siellä on työ ja toimeentulo, näin on päätetty, ja sinne on muutettava halusi tai ei. Muu osa Suomea jää eräänlaiseksi reservaatiksi, vapaa-ajan Suomeksi. Harmi vain, että etelässä on pulaa asunnoista, joista muuttajat joutuvat kamppailemaan markkinoimalla itseään. Markkinointiin tarvitaan tarina, kuten mihin tahansa tuotteeseen nykyään, siis markkinontiväen mielestä. Kuvittelisin, että suurin osa ihmisistä ei tätä tarinnallistamista kaipaa vaan itse asiassa inhoaa sitä. Tähän joukkoon taitaa Hotakainenkin kuulua.

Tarina ei kenties ole aivan taitavinta Hotakaista. Pohjoissavolaisena jaan kuitenkin  huolen ja surun elinmahdollisuuksien häviämisestä näiltä raukoilta rajoilta. Se kerta kaikkiaan riipoo ja syvältä. Minuakin tympäisee markkinointihöttö, joka tuntuu pitävän ihmisiä idiootteina. Erinomaista, että teos suuntaa huomionsa näihin seikkoihin. Mutta näiden teemojen yhdistäminen asunnonhakuun oli minusta vähän takkuista. Siitä huolimatta: kiitos kirjasta taas kerran!

7. Vigdis Hjort: Perintötekijät

Tartuin Hjortin teokseen sattumalta, vaikka takaraivossa kenties olikin jokin muistuma myönteisistä kritiikeistä. Kirjan liepeestä opin, että aivan, kyseessä on menestynyt ja ansiokkaana pidetty romaani. Lukeminen lähti kuitenkin liikkeelle nihkeästi: mitä ihmeen toisteista tajunnanvirtaa tämä onkaan? Muutamia kymmeniä sivuja luettuani totuin ilmaisutapaan, ja lopulta kirjoittajan omaperäinen tyyli oli minusta teoksen koukuttavin ominaisuus. Se myös ilmensi erinomaisesti teoksen minäkertojan persoonallisuutta ja hänen sielunmaisemaansa.

Perintötekijöissä neljä tukevassa keski-iässä olevaa sisarusta riitelee perinnöstä, vaikka vanhemmat eivät vielä ole kuolleet. Testamentti on kuitenkin tullut julki, ja kaksi lapsista kokee tulevansa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi. Lisäksi yksi tyttäristä syyttää isäänsä insestistä ja haluaa, että äiti ja sisaret tunnistaisivat ja tunnustaisivat, että se on totta. Mutta kenen muistot lapsuudesta ovat tosia? Onko mitään yhteistä "totuutta" olemassakaan, kun lapset ovat eri-ikäisiä ja perhetilanne muuttuu vuosien varrella? Entä mikä on se taakka, jota vanhemmat raahaavat mukanaan omasta lapsuudestaan ja voiko sen siirtymisen eteenpäin seuraavalle sukupolvelle estää? Mihin uomiin sisaruskateus hakeutuu; säilyvätkö lapsuudessa omaksutut roolit hautaan saakka? 

Hjortin romaani on yksi parhaista viime aikoina (kesä - alkusyksy) lukemistani romaaneista, ellei paras.

8. Hannu Väisänen: Märkä turbaani

Ranskassa ollaan, mutta Väisäsen aikaisempien teosten Antero loistaa poissaolollaan. Asioita tarkkaillaan ja tarkastellaan keskenkasvuisen pojan näkökulmasta. Ja tarkkailtavaahan riittää pariisilaisessa kerrostalossa, jossa asuu toinen toistaan omalaatuisempia tyyppejä. Heitä kuvataan lempeän myötätuntoisesti. Joo, ihan kiva, ajattelee lukija.

Tätä kirjaa lukiessani ajattelin kuitenkin  enemmän erästä Väisäsen haastattelua, josta sain sen käsityksen, että Väisänen oli pahastunut, jopa masentunut edellisen romaaninsa saamasta vastaanotosta. Ymmärrän ja en ymmärrä. Kukapa nyt huonoista arvosteluista ilahtuisi. Toisaalta Väisäsellä on vuosikymmenien kokemus kritiikin kohteena olemisesta. Nahka ei ilmeisesti ole matkan varrella paksuuntunut, mitä voi toki pitää myönteisenä ominaisuutena.  Mutta pitäisikö meidän lukijoiden ja kriitikoiden siis kommentoida teosta vain, jos meillä on siitä pääasiassa myönteistä sanomista ja vaieta, jos ei ole?

9. Philip Teir: Neitsytpolku

Neitsytpolku lienee enemmän tai vähemmän autofiktiota, niin olen ymmärtänyt, ja minähän en  tätä lajityyppiä  juuri rakasta. Anyway, romaanin  mies ihastuu itseään vanhempaan naiseen, ja sitten tämän suhteen kehittymistä tietenkin seurataan eli  vatvotaan. Ei siinä mittään, ammattikirjailija osaa asiansa ja tuottaa sivistynyttä ja tyylikästä tekstiä. Kiinnostaa ketä kiinnostaa. Minua ei.

10. Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Normaaleja ihmisiä on ollut tapetilla paitsi kirjana, myös sen pohjalta tehdyn suositun televisiosarjan vuoksi. En ole katsonut tätä sarjaa kokonaan. Uuvahdin muutaman jakson jälkeen. Jotenkin rasitti, että miespääosan esittäjä oli mielestäni rooliinsa (Connell) aika tönkkö, eikä Mariannekaan (naispääosa)  oikein vastannut mielikuvaa, jonka olin kirjan perusteella muodostanut. Näinhän käy usein,  jokainen meistä näkee kirjan tavallaan. Jos tv-sarja ei  vakuuttanut, niin  kirjasta kyllä pidin. Varsinkin Mariannessa on monitahoisuutta ja särmää. Lukioikäisenä tutustuneiden, taustaltaan erilaisten, lahjakkaiden mutta kompleksisten ihmisten takkuista suhdetta seurataan vuosia eteenpäin tavalla, joka onnistuu pitämään lukijan hereillä, jopa kaltaiseni täti-ihmisen.