Kutsu minut on kirjoittajansa esikoisromaani. Olen lukenut muutaman kritiikin ja Ida Pimenoffin haastattelun, joista jäi huterasti mieleen, että tämänkin romaani olisi enemmän tai vähemmän autofiktiivinen. Pahoittelen, jos olen väärässä. Joka tapauksessa romaanissa esiintyy kuvataiteen kentällä operoiva mies nimeltään Sakari, joka on teoksen päähenkilö-minäkertoja Veran  isä. Sakarista tulee mieleen tunnettu henkilö Sakari Saarikivi, mutta en tiedä, viitataanko teoksessa häneen. Lukijan kannalta sillä ei  ole kummoista merkitystä, mutta ihan pakko oli tarkistaa, minkä ikäinen Pimenoff oli Saarikiven kuollessa: 8-vuotias. (Onkohan minulla tässä jokin sekaannus?)

Teoksen ensimmäisessä luvussa kerrotaan, että Sakari täyttää 80 vuotta, mutta  Veraa, romaanin todellisuudessa jo aikuista ihmistä,  ei ole kutsuttu syntymäpäiville. Myöhemmin ilmenee, että Vera on jopa pyytänyt tulla kutsutuksi. Vera on aikoinaan syntynyt avioliiton ulkopuolella,  sellaiseen maailmanaikaan, jolloin tällaisella seikalla oli vielä  merkitystä. Isä olisi halunnut, että Veran äiti olisi tehnyt abortin eikä ole juuri osallistunut lapsensa elämään. Sitä ei Vera voi ymmärtää eikä hyväksyä. Hänet on hylätty.

Toisen kerran Vera tulee hylätyksi, kun hänen miehensä jättää hänet rakastuttuaan työtoveriinsa. Hylätyksi tulee, enimmäkseen, myös heidän lapsensa. Tilanne on Veralle kaksinkerroin kipeä, koska se tuo pintaan hänen oman lapsuutensa ja asemansa ulkopuolisena isänsä suvussa. Onneksi hänellä on tukenaan äiti ja äidin suku, vahvojen naisten ketju.

Lukija tuntee toki myötätuntoa Veraa kohtaan. Jostain syystä ajatukseni askaroivat kuitenkin enemmän miesten asemassa. Mies voi tulla tahtomattaan isäksi (aivan, kondomia voisi aina käyttää sen estämiseksi), mutta suuri joukko miehiä ei myöskään saa lasta, vaikka haluaisi: ei ole kumppania ollenkaan tai hän ei halua lasta.  Miten kipeältä tämä melko sivuutettu asia mahtaakaan tuntua? Se on eri asia kuin pariskuntien tahaton lapsettomuus, jolle kyllä myötätuntoa riittää ja syystä.

Vähän sivuraiteelle eksyen luin siis Pimenoffin romaania. Teos jäi minulle melko yhdentekeväksi. Uskoisin kuitenkin, että siitä saavat paljon enemmän irti esimerkiksi lukijat, joilla on jotain  henkilökohtaista kosketuspintaa sen kaltaiseen tilanteeseen, jossa Vera elää.