Toistan itseäni, kun sanon, että hakiessani ensimmäisen koirani kasvattajalta 30 vuotta sitten sain mukaani pennun ja rekisterikirjan, en muuta. Muuta en edes olettanut saavani. En  muista, mistä raavin sen verran tietoa, että arki koiran kanssa lähti rullaamaan. Pääsiassa piti kai käyttää omaa järkeä. Nykyisen kaltaista opaskirjojen tulvaa ei ollut, puhumattakaan, että kasvattajat olisivat luvanneet tukea 24/7. On toki hyvä, että kasvattajat auttavat, mutta aika huvittavalta tämä 24/7 tuki tuntuu, anteeksi vain. Ihmiset ovat heittäytyneet avuttomiksi. 
 
Luulen, että avuttomuus on suurelta osin epävarmuutta. Nykyään koiraharrastajan niskaan kaatuu ristiriitaisen tiedon tulva. Teet niin tai näin, se on  jonkun tutkijan, gurun tai oppisuunnan mielestä vanhentunutta tietoa ja väärin toimittu. Koira menee pilalle, iiik! Ei ihme, että ensimmäisen koiran omistajalla on sormi suussa. On käymässä vähän niin kuin lasten kasvatuksen kanssa. Ihmiset kompastuivat kasvatuksen ammattilaisten hyvää tarkoittaviin ja osin väärin ymmärrettyihin neuvoihin ja jättivät pahimmassa tapauksessa mukulansa kasvattamatta. Vestigia terrent! 

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun kirjoituspöytää siivotessa raivasin pois kasan koiralehtiä ja tietenkin juutuin selailemaan niitä. Havannalainen 2/2012:sta sattui silmääni hauska juttu, jossa varttuneessa iässä ensimmäisen koiransa hankkinut kuvaili tilannettaan. Myötätuntoni on kirjoittajan puolella: Kyllä se siitä; hengitä sisko, hengitä syvään! Relax!

Havahduin myös huomaamaan, että olen itsekin  suositellut pennun ostajille esim. Tuire Kaimion kirjaa Pennun kasvatus ajattelematta, että joku yrittää noudattaa kirjan neuvoja  pilkuntarkasti. Ainakin kirjan ensimmäisessä painoksessa on esimerkiksi tarkat ohjeet, miten pentu totutetaan kaulapantaan. Joo-o, itse olen laittanut pennulle pannan kaulaan - ja sepä siitä. Eivät ne ole saaneet vammaa sielulleen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Kaimion kirjassa on paljon hyvää, kunhan siitä suodattaa käyttöönsä olennaisen. 

Koiran omistamisesta ei kannata tehdä itselleen liian vaikeaa. Rakettitieteestä ei ole kyse; tervettä järkeä käyttämällä selviää tai ainakin pitäisi selvitä hyvin. Hermorakenteeltaan tasapainoinen koira sietää häiriöitä ja virheitä. Jos se suistuu raiteiltaan jokaisesta pikku asiasta ja tarvitsee kuntoutuakseen ongelmakoirakouluttajan apua, ollaan menossa metsään koirien luonteen suhteen. Sama koskee periaatteessa terveyttä. Jokaista suupalaa ja askelta ei tarvitse vahtia välttääkseen koiran sairastumisen. Jos tarvitsee, vikaa on koirassa, ei omistajassa.

P.S. 28.9. Täydennänpä tätä vielä yhdellä asialla. Olen sitä mieltä, että koiranomistajia kiusaa nykyään myös eräänlainen täydellisyysharha. Tarttee olla täydellinen koiranomistaja, jolla on täydellinen rekku.  Jos ei ole, koko homma on mennyt puihin.  Jotkut onnettomat erehtyvät sitten kysymään neuvoa keskustelupalstalta, jolloin 20 - 30 ihmistä tykittää vastaukseksi typeryyksiä kuten päivittelee omistajan kädettömyyttä, suosittelee posliinikoiran ostamista, kertoo ettei itsellä ole koskaan ollut mokomia ongelmia ja valistaa, että koiran hankintaa olisi pitänyt harkita etukäteen sen sijaan, että nyt vinkuu vaikeuksiaan. Vähemmästäkin noviisi tyrmääntyy ja luikkii häntä koipien välissä nurkkaan nuolemaan haavojaan:  kaikki muut ovat osaavia ja koirat hyväkäytöksisiä, minä en. Onneksi näissä keskusteluissa on myös asiallisia ja asiantuntevia neuvoja, jos vain hermo kestää haravoida ne esille muun moskan seasta.