Jussi Halla-ahon tölväisy somaleiden geneettisistä ominaisuuksista on typerä ja ajattelematon. Vielä harkitsemattomampi oli hänen kommenttinsa, että tuomio on vain joidenkin yksilöiden mielipide, ei taivaallinen totuus. Ongelma ei ole siinä, etteikö rikoksesta tuomittu ihminen saisi näin omassa asiassaan yksityishenkilönä todeta. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan ole korrektia ottaen huomioon Halla-ahon aseman kansanedustajana ja valiokunnan puheenjohtajana.
 
Asiasta nousseen kohun ohella kannataisi kuitenkin uhrata edes jokunen hetki sen miettimiseen, mihin suuntaan lainsäädäntömme on menossa. Yhä pienempiä tai epämääräisempiä asioita säädellään ja sanktioidaan lainsäädännön avulla. Tuskin kukaan haluaa kiistää, että rattijuopumus, tappo ja ryöstö ovat rikoksia, joista pitää rangaista. Mutta mitä on vihapuhe? Mitä on kiihottaminen kansanryhmää vastaan? Uskonrauhan rikkominen? En ihmettele, että rajanveto sallitun ja kielletyn välillä koetaan mielipidekysymykseksi. Se on valitettavaa kehitystä.
 
Ymmärrän toki tällaisen lainsäädännön poliittisen ja moraalisen taustan. Emme halua uutta natsi-Saksaa. Emme halua, että rasismista tulee salonkikelpoista. Sananvapaus on kuitenkin niin keskeinen länsimaisen kulttuurin arvo, että suhtautuisin äärimmäisen varovaisesti lainsäädäntöön, jolla sitä rajoitetaan. Sananvapauden nimissä leviteään tietenkin paljon sontaa, mutta olisiko meillä muita keinoja puolustautua loanheittämistä vastaan kuin tulkinnanvaraisiksi koetut lait?