(Huom! Teksti saattaa sisältää juonipaljastuksia.)

Näyttelijä on näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilän esikoisteos, jonka minäkertoja on näyttelijä,  joka kirjoittaa romaania näyttelijästä. Sekä Nikkilän että romaanihenkilön puoliso on näyttelijä. Ilmeisesti on kyse enemmän tai vähemmän autofiktiosta. Knausgårdkin  vilahtaa tekstissä, kuinkas muuten. Puolisolleen näyttelijä puolustaa kirjoittamistaan väittämällä ihmisten ymmärtävän, että kyse on fiktiosta. Mitenkähän lienee? Onhan Knausgårdiltakin kysytty, miten hän voi muistaa vuosikymmenen takaisia keskusteluja niin tarkasti!

Näyttelijän minäkertoja on vaikeuksissa. Ura takkuaa, avioliitto menestyvän vaimon kanssa rakoilee ja eksistentiaalinen ahdistus vaivaa. Mitä merkitystä kaikella on vai onko mitään tai millään? Mistä aineksista rakentaa itselleen olemassaolon oikeutus? Miten löytää aito yhteys omaan itseen ja muihin? Miten pitää itsetuntoa hengissä, jos ulkoisia palkintoja ei ole tarjolla?

Näyttelijä on itseään kohtaan ankara. Mitään puolivillaista ei voi hyväksyä Pitää olla rehellinen nähdäkseen ja näkyäkseen selvästi. Siinä on vain se pulma, että kukapa nyt rehellinen olisi elämän näyttämöllä. Ei kukaan. Ja sietämätöntähän se olisikin, jos päättäisimme ryhtyä rehellisiksi. Tekisi mieli tätimäisesti sanoa, että se pitää vain niellä. Muistan hyvin, miten teini-ikäisenä kammoksuin ja vihasin aikuisten teeskentelyä. Vanhempana olen oppinut, että falskius on voiteluainetta, jonka avulla kompastellaan eteenpäin edes joten kuten. Tokihan se välillä väsyttää ja tympii.

Näyttelijällä on sentään yksi pystyssä pitävä tuki: rakkaus ainoaa lasta Saaraa kohtaan. Monenmoista huolta hän onnistuu lapsenkin ympärille kehimään. Tuli ihan mieleen Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta. Raskasta on rakkaus lasta kohtaan siinäkin stoorissa. 

Näyttelijä toi mieleen myös SaaraTurusen romaanit Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö, jonkin sortin autofiktiivistä kitinää (anteeksi vain) nekin. Niistä tosin Antti Nylen väittää teoksessaan Häviö, etteivät ne mitään fiktiota ole vaan  kertovat  Turusen  elämästä, että miksihän Turunen piiloutuu fiktion taakse. Mielenkiintoista! Siis se, että Nylen vaivautuu kiinnittämään asiaan huomiota. Kirjailijat ovat tietenkin aina käyttäneet omaa elämäänsä teostensa materiaalina mutta verhotummin kuin nykyään on tapana. Jaksamista kirjailijoiden sukulaisille!

Näyttelijä ei ole tajunnan räjäyttävä lukukokemus mutta riittävän kiinnostava tullakseen luetuksi. Jos Nikkilä jatkaa kirjoittamista, tartun todennäköisesti seuraavaankin teokseen, ellen muuten, niin uteliaisuudesta: onko Nikkilä jäänyt pyörimään itsensä ympärille vai murtautunut kehästään ja löytänyt aiheensa väljemmiltä vesiltä. Uutta Knausgårdia tai Hannu Väisästä en Nikkilästä toivoisi. Lajityyppi uuvuttaa, vaikka toteutus olisi taitavakin.

(P.S. Tämä teksti tuli vahingossa (?)  julkaistua aamupäivällä keskeneräisenä. Vuodatuksessa on tosin ainakin minun koneeltani  käsin operoidessa toimintahäiriöitä, niin että jos sivulla näyttää olevan omituisia postauksia, se ei välttämättä johdu minusta.)