Ihmissyöjän ystävyys  on ensimmäinen Marjo Niemeltä lukemani teos. Hän on näköjään julkaissut aikaisemmin kaksi teosta. Ihmissyöjän ystävyyden päähenkilö on nuorehko nainen, jonka ystävä Sonja on tehnyt itsemurhan; teos alkaa Sonjan hautajaisista. Päähenkilö on kirjailija, joka kirjoittaa fiktiota fiktiossa. Sen tapahtumat sijoittuvat Lapinlahden lakkautettavaan mielisairaalaan, jonka lääkärin potilaaksi tulee salaperäinen, menneisyytensä unohtanut nainen. 

Päähenkilöä ahistaa (muistankohan oikein,ettei hänelle ollut teoksessa annettu nimeä?): oma kurja tai kurjaksi koettu lapsuus tunkee muistoihin ja  ystävyydestä Sonjan kanssa kuoriutuu esiin kerroksia, joista päähenkilö ei välttämättä haluaisi tulla tietämään. Osan pahasta olostaan hän ammentaa Euroopan historiasta tai projisoi siihen omat ongelmansa tai sekä että.

Teoksella on ansionsa, totta kai. Koska olen niukkuuden ystävä, olisin kuitenkin tästäkin kirjasta karsinut jankkausta. Toisteisuus ja runsaus ovat toki tietoisia tyylikeinoja, mutta joskus myös lukijan kannalta turhaa sälää. Minusta tämä kirja tuntuu myös jotenkin väkinäiseltä, jos ei suorastaan teeskentelyltä. Ehkä kyse on sukupolvien kuilusta: kolmikymppisten elämä vaikuttaa usein omasta vinkkelistäni, noh, erilaiselta.