Tähän huusholliin ei enää tule isoa koiraa, niin olen ehdottomasti päättänyt. Syksyllä tosin oli siinä hilkulla, etten hommannut vielä yhtä setteriä. Eräällä kasvattajalla oli pentue juuri sellaisia englantilaislinjaisia englanninsettereitä, joita rakastan yli kaiken. Mutta not! Pidin pintani.

Jostain kumman syystä (mistähän?) plaraan yhä kasvattajien ja rotuyhdistysten pentusivuja. Ja voi voi. Eikös silmään sattunut noutajapentue, kasvattajanaan eräs aikoinaan tuntemani henkilö, joka on pitänyt pitkän tauon ainakin niiden rotujen kasvattamisessa, joita hän aikoinaan harrasti. Narttupentuja näyttäisi syntyneen niin monta, että voisi riittää yksi pikkuinen tännekin. Luovutusikä kohta. Iik! Ihan muuten vaan tutkin vielä pentueen taustat jalostustietokannasta... Kaikki OK.

Väännän vielä puukkoa haavassa muistelemalla kaikkien aikojen ensimmäistä koiraani Kata-noutajaa, koiraa jota en unohda koskaan ja jonka kaltaista en enää koskaan usko saavani. Tämä selvittääkin pääni. Vertaisin varmaan uutta pentua jo myyttiseksi muuttuneeseen Kata-hahmoon. Jos pentu ei tässä vertailussa pärjäisi, olisinko pettynyt? Ehkä, mikä ei olisi reilua pentua kohtaan. Huoh! Päätän nukkua parin yön yli, ennen kuin teen päätöksen. Sitten asia on selvä: en soita kasvattajalle. Mutta tiukoille otti!