Aikaisimmissa teoksissaan Minna Lindgrenin kriittinen katse on suuntautunut vanhusten hoidon surkeaan tilaan. Tällä kertaa kyytiä saa peruskoulu, ei kuitenkaan peruskoulun olemassaolo sinänsä vaan se, mihin suuntaan sitä viedään. Lindgrenin romaanissa lapset ja nuoret pyöriskelevät itseohjautuvasti avoimissa tiloissa, joissa opettajat yrittävät miellyttää "asiakkaita" ja heidän vanhempiaan. Koulut ovat  jakautuneet yksityisiin ja yhteiskunnan omistamiin kouluihin, ja varsinkin ensin mainituissa määrää omistajan ääni. Taloudellista tulosta on tehtävä, joten opettajat ovat jatkuvan julkisen arvioinnin kohteena ja heidän tärkein kykynsä on houkutella asiakkaita kursseille. 

Romaanin keskeinen henkilö, Marja, on opettajasukua. Myös hänen lähemmäs satavuotiaat vanhempansa Aina ja Toivo, ovat opettajia, samoin tytär. Perhe kokoontuu sunnuntaisin päivälliselle isovanhempien luokse. Päivällisillä keskustellaan koulusta. Nämä keskustelut ovat  teoksen tylsintä antia, esitelmöintiä asioista jotka ovat  ainakin meille ikääntyneille kantapäänkin kautta tuttuja. Ehkä nuoremmat eivät ole kuulleetkaan, että ennen pyrittin kansakoulun neljänneltä luokalta oppikouluun, joka ei ollut ilmainen?

Marjan vanhemmat ovat joka tapauksessa sitä mieltä, että peruskoulu pitää pelastaa niin, että lapset ja nuoret jopa oppivat siellä jotain. He ryhtyvät tekemään  videoita, joissa he kertovat, miten koululaitos ja koulutus pelastetaan. Pariskunnasta tulee supersuosittuja somejulkkiksia, ja rahaa alkaa tulvia sisään ovista ja ikkunoista, kun mainostajat keksivät heidät. 

Vanhalla pariskunnalla on toinenkin agenda: he katsovat eläneensä tarpeeksi pitkään ja haluavat sen vuoksi päättää päivänsä tekemällä yhtäaikaisen itsemurhan, koska eutanasia on Suomessa kielletty. Tätä kautta Lindgren pääsee käsittelemään eutanasian sallimista, mitä hän ilmeisesti kannattaa. Niin minäkin, ja allekirjoitin siihen tähtäävän kansalaisaloitteen, joka sitten  hylättiin eduskunnassa. Tässä romaanissa eutanasia on kuitenkin mielestäni tarpeeton ja  väkinäinenkin lisuke; koululaitos olisi riittänyt aiheeksi.

Lindgren käsittelee vakavia aiheitaan huumorin kautta ja onnistuu siinä mainiosti. Tähän teokseen hän on poiminut tarkalla korvalla kasvatustieteellis-pedagogista jargonia pelillistettyine ilmiöoppimisineen sun muineen, ja lukija nauraa ja nauttii. Jään odottamaan, mihin Lindgrenin kriittinen katse suuntautuu seuraavaksi.