Aivan ensiksi haluan sanoa, että 1200-sivuiset kirjat - jollainen Knausgårdin Taisteluni on - pitäisi lailla kieltää, ei lukemisen henkisen vaan fyysisen rasittavuuden vuoksi. 1200-sivuista kirjaa on hankala pitää kädessä eikä sitä viitsi ottaa mihinkään mukaan. Toiseksi: en edes lukenut Knausgådin kirjaa kokonaan. Päätin jo etukäteen loikata natsi-Saksaa/Hitleriä/Mein Kampfia yms. käsittelevän esseen yli. Olen kurkkua myöten täynnä tätä aihepiiriä. Mein Kampfin olen kyllä lukenut jo teininä! Paljonkohan siitä silloin ymmärsin? Saattaa toki olla, että Knausgårdin essee on nerokkainta mitä natseista on kirjoitetttu. Niinpä olen ajatellutkin, että palaan Knausgårdin teokseen paremmalla ajalla.
Taisteluni, kuudes kirja, on merkillinen, jopa omituinen kokonaisuus. Tuli mieleen, hyväksyisikö kustantamo tällaisen kirjan, jos sen kirjoittaja ei olisi Knausgård. Luulen, että Knausgård nauraa partaansa; hän lienee siinä asemassa että voi vaatia ottamaan tai jättämään. Teoksen raamina on jälleen Knausgårdin oma elämä, mutta siihen lomittuvat natsiosion kaltaiset esseet, minkä lisäksi Knausgård kommentoi laajasti lukemaansa kirjallisuutta. Huomiota saavat esimerkiksi Dostojevski, Proust, Joyce ja Homeros. Knausgårdin esseistiikka kertoo lukeneisuudesta. Oma tietämykseni ja järjenjuoksuni eivät riitä arvioimaan, ovatko ne briljantteja vai hölynpölyä vai sekä että. Vähän pakkasi jokin runoanaalyysi jopa huvittamaan. Tuli mieleen Antti Hyryn toteamus, jonka tarkkaa sanamuotoa en valitettavasti muista. Idea kuitenkin oli, että tekstissä on se mikä on siihen kirjoitettu; lukija voi sitten kehiä siihen ympärille mitä vaan.
Huideltuaan korkeakirjallisuuden sfääreissä Knausgård tömähtää maanpinnalle vaipanvaihtojen, ruuanlaiton ja lasten kinastelujen pariin. Kirjan alkupuolella suurin huolenaihe on ensimmäisten osien vastaanotto, varsinkin Gunnar-sedän uhkaus haastaa Knausgård oikeuteen. Pahimman kiistan aiheuttavat Gnausgårdin isän viimeisten vuosien elinolot. Knausgård on (olevinaan?) yllättynyt ja järkyttynyt ja peloissaan kirjoihinsa joutuneiden ihmisten reaktioista. Hänhän on vain kuvannut omaa elämäänsä mahdollisimman totuudellisesti! Tätä totuudellisuutta Gnausgård kääntelee ja vääntelee jossain vaiheessa niin monelle mutkalle, että se alkaa tuntua venkoilulta.
Kommentit