Aivan ensiksi haluan sanoa, että 1200-sivuiset kirjat - jollainen Knausgårdin Taisteluni on - pitäisi lailla kieltää, ei lukemisen henkisen vaan fyysisen rasittavuuden vuoksi. 1200-sivuista kirjaa on hankala pitää kädessä eikä sitä viitsi ottaa mihinkään mukaan. Toiseksi: en edes lukenut Knausgådin kirjaa kokonaan. Päätin jo etukäteen loikata natsi-Saksaa/Hitleriä/Mein Kampfia yms. käsittelevän esseen yli. Olen kurkkua myöten täynnä tätä aihepiiriä. Mein Kampfin olen kyllä lukenut jo teininä! Paljonkohan siitä silloin ymmärsin? Saattaa toki olla, että Knausgårdin essee on nerokkainta mitä natseista on kirjoitetttu. Niinpä olen ajatellutkin, että palaan Knausgårdin teokseen paremmalla ajalla.

Taisteluni, kuudes kirja, on merkillinen, jopa omituinen kokonaisuus. Tuli mieleen, hyväksyisikö kustantamo tällaisen kirjan, jos sen kirjoittaja ei olisi Knausgård. Luulen, että Knausgård nauraa partaansa; hän lienee siinä asemassa että voi vaatia ottamaan tai jättämään. Teoksen raamina on jälleen Knausgårdin oma elämä, mutta siihen lomittuvat natsiosion kaltaiset esseet, minkä lisäksi Knausgård kommentoi laajasti lukemaansa kirjallisuutta. Huomiota saavat esimerkiksi Dostojevski, Proust, Joyce ja Homeros. Knausgårdin esseistiikka kertoo lukeneisuudesta. Oma tietämykseni ja järjenjuoksuni eivät riitä arvioimaan, ovatko ne briljantteja vai hölynpölyä vai sekä että. Vähän pakkasi jokin runoanaalyysi jopa huvittamaan. Tuli mieleen Antti Hyryn toteamus, jonka tarkkaa sanamuotoa en valitettavasti muista. Idea kuitenkin oli, että tekstissä on se mikä on siihen kirjoitettu; lukija voi sitten kehiä siihen ympärille mitä vaan.

Huideltuaan korkeakirjallisuuden sfääreissä Knausgård tömähtää maanpinnalle vaipanvaihtojen, ruuanlaiton ja lasten kinastelujen pariin. Kirjan alkupuolella suurin huolenaihe on ensimmäisten osien vastaanotto, varsinkin Gunnar-sedän uhkaus haastaa Knausgård oikeuteen. Pahimman kiistan aiheuttavat Gnausgårdin isän viimeisten vuosien elinolot. Knausgård on (olevinaan?) yllättynyt ja järkyttynyt ja peloissaan kirjoihinsa joutuneiden ihmisten reaktioista. Hänhän on vain kuvannut omaa elämäänsä mahdollisimman totuudellisesti! Tätä totuudellisuutta Gnausgård kääntelee ja vääntelee jossain vaiheessa niin monelle mutkalle, että se alkaa tuntua venkoilulta.

 
Kirjailijat ovat tietenkin aina käyttäneet omaa elämäänsä teostensa materiaalina, useimmiten kuitenkin peitellysti. Lähipiiri on  tunnistanut, kuka kukin on, ja kirjalisuudentutkijat ovat saattaneet selvitellä henkilöyksiä. Suurimmalle osalle lukijoista teosten henkilöt ovat sen sijaan olleet vain fiktiivisiä hahmoja, puhumattakaan, että  henkilöt olisivat kiinnostaneet niitäkin, jotka eivät edes ole teoksia lukeneet. Nykyään kaikki on toisin.  Siitä pitävät huolen some ja lööppijulkisuus. Olisiko liikaa vaadittu, että  kirjailijat ottaisivat tämän huomioon kuvatessaan "vain"  omaa elämäänsä.
 
Knausgårdin Taisteluni-kirjat ovat romaaneja, siis fiktiota, vaikkakin autofiktiota. Sen vuoksi mietin moneen otteeseen, mitä mieltä olen ihminen Karl Ove Knausgårdista: voiko minulla olla hänestä jokin mielipide vai koskeeko mielipiteeni vain fiktiivistä hahmoa. Kuten sanoin, Knausgård itse korostaa pyrkimystään totuudellisuuteen, joten sillä pertusteella voisi olettaa, että fiktion Knausgård olisi ainakin lähellä reaalimaailman henkilöä. (On mielenkiintoista, että tällaista asiaa joutuu pohtimaan!) Se kuitenkin tuli mieleeni varsinkin kirjan loppukäänteissä, kun Knausgård kirjoitti vaimonsa Lindan mielisairaudesta. Lindalla on ollut kaksisuuntainen mielialahäiriö jo ennen hänen avioliittoaan Knausgårdin kanssa. Kun Linda sairastuu uudestaan, Knausgård tarkastelee prosessia kuin preparaattia mikroskoopissa. Tämä tympäisi. Ajattelin, että ristiriitaisuudessaan Knausgård - todellinen tai fiktiivinen - on muun ohella myös vittumainen tyyppi.
 
Kirjan lopussa Knausgård toteaa, ettei hän ole enää kirjailija. Alkuteos on ilmestynyt jo 2011, joten nettiä selaamalla olisi varmaan voinut  selvittää, pitääkö toteamus paikkansa ja mitä Knausgård on sittemmin puuhannut. En viitsinyt. Knausgård on tarjonnut yhden viime aikojen kiinnostavimmista ja hämmästyttävimmistä lukukokemuksista. Kiitos siitä. Toisaalta: aikansa kutakin; en jää kaipaamaan seitsemättä Taisteluni-kirjaa.
 
 
 
(14.6. Luin jostain, että Me Naiset -lehdessä on kerrottu Knausgårdin kirjoittavan (kirjoittaneen?) neliosaista kirjaa lapsilleen. Ilmeisesti hän on näin ollen jatkanut työtään kirjailijana.)