Viikonvaihteen Hesarissa julkaistiin kirja-arvostelu, joka poikkeaa valtavirrasta. Tarkoitan Maaria Ylikankaan kritiikkiä Hanna Brotheruksen romaanista Henkeni edestä. Ylikankaan tekstiä voinee kutsua lyttäykseksi.

Kritiikithän ovat nykyään varsin kilttejä. Kriitikko esittelee teosta tyylikkäin sanakääntein, mutta välttelee enimmäkseen kaikenlaista arvottamista. Lukijalla on usein hölmistynyt olo: hänelle ei kirkastu, mitä mieltä kriitikko on teoksesta. Luin jostain, että arvottavaa kritiikkiä pidetään vanhanaikaisena, siis sitä, että kriitikko nikottelematta kertoo perustellun mielipiteensä, pitääkö hän teoksesta vai ei, onko se hänen mielestään hyvä, huono vai keskinkertainen jne. tai edes, mikä siinä on enemmän, mikä  vähemmän onnistunutta. 

Tällaisella kritiikillä on toki puolensa. En kaipaa takaisin kritiikkejä, jollaisia esimerkiksi Ilmari Kianto on kirjoittanut kollegoidensa teoksista, vaikka haikailenkin joskus Kajavan (teatteri) ja Heikinheimon (musiikki) selväsanaisuuden perään. Mutta toisaalta: samalla kulttuurisivulla, jossa kirjallisuuskriitikot kirjoittavat ympäripyöreästi, viereisen palstan elokuvakriitikko mättää täyslaidallisen ja antaa elokuvalle yhden tähden viidestä. Eroa on tietenkin siinä, että epäonnistuneeksi koetun kirjan arvostelu kohdistuu yhteen henkilöön, mutta elokuvan yleensä laajemmalle, vähintään käsikirjoittajaan ja ohjaajaan,  useimmiten myös muihin sen tekemiseen osallistuneisiin. Tiedossa on myös, ettei elokuvan suosio juuri ole riippuvainen sen saamista arvosteluista.

En ole lukenut Brotheruksen toista teosta. Sen sijaan olen lukenut hänen esikoisteoksensa Ainoa kotini. Se on ihan kiva. Ei huono. Ihmettelin kylläkin sen saamaa laajaa huomiota, jonka panin osittain kirjoittajan statuksen piikkiin. Ehkä Ylikankaan kritiikissä näkyy myös kyllästyminen autofiktioon ja  julkkisvetoiseen kirjallisuuteen?

Kuka tahansa saa kirjoittaa kirjan. Kustantaja saa sen julkaista. Lukija sitten ratkaisee, minkä teoksen lukemiseen hän haluaa käyttää rajallista aikaansa. Hän voi vapaasti valita luettavakseen teoksen, jossa kirjoittaja vatvoo omaa elämäänsä tai tarttua Saision Passioon tai Kännön Ihmishämärään.

Ehkä Ylikangas olisi voinut ilmaista itseään vähän loivemmin, mutta on virkistävää, että kriitikon mielipide ei jää epäselväksi. Ja juu, jokainen täysjärkinen ymmärtää, että kriitikon mielipide on yhden henkilön näkemys ja että joku muu voi olla toista mieltä.