Afganistanilaistaustaisen, Kaliforniassa asuvan Khaled Hosseinin edelliset teokset Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat mieleenpainuvia. Leijapojasta on tehty myös onnistuneena pidetty elokuva, jota valitettavasti en ole nähnyt. Hosseinin uutuudessa Ja vuoret kaikuivat ollaan jälleen Afganistanissa, josta tapahtumat siirtyvät henkilöiden mukana Pariisiin, Kreikkaan ja Kaliforniaan. Tapahtumien aikajänne ulottuu 40-luvulta viime vuosiin. Afganistanissa kärsitään, vain sortajat vaihtuvat. Joku uudistusmielinen kuningas tarinassa vilahti. SItten palattiin ruotuun. Tavallisen ihmisen avuttomuus tapahtumien virrassa on sydäntäsärkevää. Kuten aina, Hosseini kiinnittää erityistä huomiota naisten lohduttomaan asemaan, vaikka hyvin ei mene miehilläkään. 

Kirjan rakenteessa olen huomaavinani pyrkimystä uudistua. Edelliset teoksethan ovat rakenteeltaan varsin perinteisiä ja sellaisina lukijalle helppoja. Tässä kirjassa pitää olla hieman enemmän hereillä, ja jotkut ratkaisut tuntuvat aika kömpelöiltä. Esimerkiksi kokki-autonkuljettaja Nabi kirjoittaa piiiitkän kirjeen, josta maailmalle levittäytyneet henkilöt myöhemmin sattuvat saamaan tieoa hämäräksi jääneestä menneisyydestään. Just.

Enemmän kuin kirjan fiktiivinen maailma minua askarrutti teosta lukiessa  ihan reaalimaailman Afganistan. Huomion kiinnittäminen Afganistaniin taitaa olla Hosseinin tavoitteenakin, joten siinä suhteessa teos onnistuu. Tuntuu kerta kaikkiaan kohtuuttomalta, etteivät Afganistanin olot ota rauhoittuakseen. Ulkomaiset joukot poistuvat vähitellen ja maa jää taas keskenään taistelevien ryhmittymien armoille, puhumattakaan, ettei mitään vakaata rauhantilaa ole ollut ulkomaisten joukkojen läsnä ollessakaan. 

Kokonaisuutena Ja vuoret kaikuivat ei mielestäni yllä aivan samalle tasolle kuin Hosseinin edelliset teokset. Lukemisen arvoinen se toki on.