Joku HS:n bloggari/kolumnisti on tilittänyt jutussaan kaksi viikkoa kestänyttä koiranomistajuuttaan. Koiran hankkiminen oli ollut harkittu juttu, mutta kahden viikon kuluttua hän oli päättänyt palauttaa pennun kasvattajalle. Hän huomasi, ettei olekaan koiraihminen eikä pentuun muodostunut odotusten mukaista tunnesidettä jne. Hyvä että palautti; se oli varmaan koiran etu. Jos ei ole aikaisemmin omistanut koiraa, on mahdoton kuvitella, mitä koiran omistaminen konkreettisesti merkitsee. Pennun omistamisen vaativuus  voi olla yllätys. Siitä huolimatta hämmästyttää, miten lyhytjänteisesti tämä bloggari on koiraprojektiinsa suhtautunut. Kaksi viikkoa, ja se on siinä!

Kun kauan kauan sitten hankin ensimmäisen koirani, noutajan, tuntemukset olivat vähän samanlaiset. Mitä olen mennyt tekemään? Miksi seison tässä kadunreunassa aamuyöllä? Onko todellakin lähdettävä talsimaan jollekin tylsälle lenkille, vaikka en millään ehtisi? Mitä hiivattia se on taas työpäivän aikana repinyt? Pentu olikin usein eläkkeella olevien sukulaisten luona hoidossa, kunnes huomasin, että siitä on tulossa heidän koiransa - ja ryhdistäydyin. Opin nauttimaan ulkoilusta, pääasiassa siihen tarkoitukseenhan olin koiran hankkinut! Siitä tuli muutenkin elämäni koira ja sielunkumppanini. Kun se 12-vuotiaana menehtyi yllättäen ja nopeasti maksasairauteen, itkin silmät päästäni. Niin - ennen kuin tämä ensimmäinen koirani kuoli, olin ehtinyt hankkia neljä uutta koiraa ja kasvattaa kolme pentuetta.

Siinä vaiheessa kun olin omistanut ensimmäisen koirani kahden viikon ajan, en todellakaan ollut iki-ihastunut sinänsä suloiseen pentuun, vielä vähemmän omaan   rooliini koiran omistajana. Mutta miten paljosta olisinkaan jäänyt vaille, jos olisin silloin luopunut pennusta! Onneksi se ei juolahtanut mieleenikään.