Minulla on tapana lukeaa paria, kolmea kirjaa lomittain. Nyt olen lukenut rinnakkain Arundhati Royn romaanin Äärimmäisen onnen ministerö ja Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Ei maha mittään: tässä rinnastuksessa Sivuhenkilö kutistuu; se vaikuttaa hyvinvointivaltion  etuoikeutetun asukkaan napanöyhdän tutkimiselta ja ruikuttamiselta.

Sivuhenkilö on kovasti Saara Turusta muistuttavan, mutta nimettömän nuorehkon naisen monologi, jota hän suoltaa julkaistuaan esikoisteoksensa (Rakkaudenhirviö). Turunen palaa uudessa romaanissaan  esikoisteoksensa vastaanottoon ja  sen nuivahkoon kritiikkiin Hesarissa.  Teos on minäkertojan mielestä ymmärretty väärin. Sitä on pidetty aloittelevan kirjailijan tyypillisenä miten minusta tuli minä -kasvukertomuksena, vaikka se oikeasti käsittelee häpeää. Jaa. Hesarin kritiikkien merkitys nähdään Sivuhenkilössä suurena. Esimerkiksi kirjabloggaajat muuttavat Turusen mielestä suhtautumistaan teokseen HS:n kritiikin ilmestyttyä: he myötäilevät HS:n näkemystä ja alkavat jopa toistella  kritiikin sananvalintoja. Se on toki mahdollista. Itselleni HS:n suurin merkitys on kuitenkin siinä, että luen enimmäkseen HS:n ja parin muun julkaisun esille nostamia teoksia riippumatta siitä, millaisen arvion ne saavat; muut jäävät helposti huomaamatta.  Kritiikithän ovat nykyään melko kilttejä. Teosta  pääasiassa kuvaillaan ilman että kriitikko  juuri ruotisi  sen puutteita.

Joka tapauksessa Sivuhenkilön minäkertojan siipi on maassa, koska esikoisteoksen ilmestyminen ei olekaan sellainen mullistus hänen elämässään kuin hän kenties oli odottanut. Hän nyhjää niitä näitä  ja pohtii siinä sivussa mm.  naiskirjailijoiden kohtelua ja asemaa kirjallisuuden kaanonissa. Miksi Rikos ja rangaistus on klassikko mutta Medusan nauru ei? Miksi mieskirjailijan - kuten Gnausgårdin - kuvaus omasta arkipäivästään  on kiinnostavaa maailmankirjallisuutta mutta naiskirjalijan vastaava teksti pikku ympyröihin juuttumista? No, sanonpa nyt nimenomaan Gnausgårdista, että en lukenut hänen teoksiaan sen vuoksi, että hän kertoo tiskaavansa ja vievänsä lapset päivähoitoon ja hakevansa pois, vaan siitä huolimatta.

Sitten jysähtää: minäkertoja voittaa Helsingin Sanomien palkinnon, jonka sen raati myöntää mielestään vuoden parhaalle esikoisteokselle. Nyt on vientiä! Siihen pitäisi vain osata suhtautua niin, ettei olisi myös oman menestyksensä sivuhenkilö. Se onnistuu vaihtelevasti.

Pidän Sivuhenkilöstä enemmän kuin Rakkaudenhirviöstä. Vaikka se olisi napanöyhdän tutkimista, se on hyvin kirjoitettu, tinkimättömästi valitun linjansa säilyttävä kokonaisuus. Mukana on myös samaa vinoa huumoria kuin Rakkaudenhirviössä. Luulen kuitenkin, että tämän enempää en välitä lukea Saara Turusen tai hänen alter egonsa/ romaanihenkilönsä elämästä, vaikka hän käsitteleekin sen kautta ihan tolkun asioita.  Mutta vannomatta paras.