Kirjastosta lähtee silloin tällöin mukaan jokin helmi kuten Anne Catherine Bomannin pienoisromaani Agathe. (Rakastan pienoisromaaneja ja rakastaisin myös novellikokoelmia, joita kuitenkin julkaistaan valitettavan vähän.) Bomann on minulle täysin tuntematon kirjailija. Kirjan liepeestä opin, että Agathe on tanskalaisen pienkustantamon julkaisema romaani, jonka oikeudet on myyty 23 maahan ja joka on voittanut italialaisen Scrivere per Amore -palkinnon. Ajattelin, ettei romaani ihan huono voi olla.

Eikä todellakaan ole! Asetelma sinänsä on fiktiosta perin tuttu:  psykiatri ja potilas. Näitähän nähty ja luettu. Mutta Bomann ei kompastu puhki kuluneeseen ideaan vaan kehii siitä tuoreen version. 71-vuotias psykiatri on päättänyt jäädä eläkkeelle. Hän on laskenut tarkkaan, kuinka monta keskustelua hänen on vielä käytävä läpi ennen kuin vapaus koittaa. Työhonsä hän on täysin leipääntynyt ja keskittyy terapiaistuntojen aikana lähinnä piirtelemään  lehtiöönsä lintukarikatyyrejä. Uusia potilaita hän ei halua ottaa, mutta sitten Agathe-niminen nainen tunkeutuu hänen potilaakseen puoliväkisin.

Työnsä ulkopuolella psykiatri on hyytävän yksinäinen, ja päivät seuraavat toisiaan samanlaisina ja tarkoituksettomina. Agathen terapian edetessä psykiatri alkaa kuitenkin kiintyä Agatheen ja odottaa hänen tapaamistaan. Psykiatrin simpukankuori alkaa avautua. Hän ottaa kontaktia naapuriinsa ja käy tervehtimässä vastaanottoapulaisensa kuolemansairasta miestä. Ennenkuulumatonta hänen elämässään! Lopulta Agathe murtaa psykiatrin suojauksen täysin. Kumpi tässä nyt onkaan terapeutti!

Tarina kehiytyy auki luontevasti ja hienovaraisesti ja saa lukijan puolelleen. Psykiatri on omanlaisensa originelli kuten fiktion psykiatrit usein,   mutta hänen "kummallisuutensa"  ei ole  halpa täky, jolla houkutellaan lukija tarinan pariin. Lukija jättää psykiatrin huojentuneena Agathen käsiin:)