Luin juuri ulkoministeri Lavrovin kommentin,  jossa hän totesi, ettei Venäjä voi tunnustaa Ukrainan nykyistä hallitusta demokraattiseksi. Vaikka kuinka eläisimme totuuden jälkeistä aikaa,  irvokkaat kommentit tyrmistyttävät silti kerta toisensa jälkeen ja saavat olon tuntumaan toivottomalta. Millään ei ole mitään väliä silloin, kun Venäjän johto kommentoi Ukrainan tilannetta. Jospa Lavrov ilmoittaisi seuraavaksi, ettei Venäjä pidä Kiinan hallitusta demokraattisena, jos peiliin katsominen on liian vaikeata. Mutta turha toivo.

Minun sukupolveni idealistinen missio on ollut demokratian, tasa-arvon, kansalaisvapauksien  sekä oikeusvaltion periaatteiden puolustaminen ja juurruttaminen myös länsimaisten yhteiskuntien ulkopuolelle. Tässä "lähetystyössä"  on tehty virheitä, koska ei ole otettu riittävästi huomioon kunkin maan omaa kulttuuria,  arvopohjaa ja hallinnon käytänteitä. Monin paikoin demokratiasta onkin tullut pelkkä kulissi, ellei sitten demokratian näyttelemisestäkin ole jo luovuttu. Se olisi ainakin rehellisempää. 

On raskasta seisoa ihanteidensa ja maailmankuvansa raunioilla. Se on masentavaa ja äärettömän surullista. Vieläkö jaksaisi järjestää päänsä palikat uuteen järjestykseen vai ajattelisiko, että *askat, näillä mennään loppuun asti. Ei täällä kukaan ole ikuinen; nuoremmat ratkokoot eteen tulevat ongelmat. Mutta toisaalta: together we are strong. Emme luovuta! Olen juuri lukenut Juha Itkosen romaanin Kaikki oli heidän. Tässä teoksessa liberaali demokratia on muutaman vuosikymmenen kuluttua hengissä vain kolmen Pohjoismaan valtioliitossa, vähän kolhiintuneena tosin, mutta kumminkin. Siihenkö tähtäämme, edes siihen?

Minua on aina tympäissyt sanonta ryssä on ryssä, vaikka voissa paistais, enkä hurraa sille nytkään. Venäläiset eivät  ole kollektiivisessa vastuussa valtionjohtonsa tekemisistä. Mutta Venäjän päättäjien naamiot ovat nyt pudonneet. En myöskään olisi uskonut, että koskaan siteeraan Uuno Kailaan tunnettua, kovasti aikaansa sidottua runoa, mutta teen sen nyt:

Raja railona aukeaa./ Edessä Aasia, Itä./ Takana Länttä ja Eurooppaa;/ varjelen, vartija sitä. Synkeä, kylmä on talviyö,/ hyisenä henkii itä./ Siell´ ovat orjuus ja pakkotyö;/ tähdet katsovat sitä.

Näin siis Uuno Kailas toisen maailmansodan tunnelmissa.

(26.2. lisätty Kailaan runon ensimmäinen säe, joka jostain kumman syystä oli jäänyt runosta pois. Huomasin vasta nyt.)