Olen kävelyllä havaneesilauman kanssa. Jostain silmännurkasta näen, että takaviistosta meitä lähestyy kolmen pikkutytön porukka. En kiinnitä heihin sen enempää huomiota, kunnes tajuan, että yksi  ryntää koiria kohti. Ollessaan lähes kosketusetäisyydellä lapsi yhtä äkkiä ojentaa kätensä koiran kuonon eteen, mutta kääntää päänsä ihan toiseen suuntaan. Mitä *ittua, ehdin ajatella, kunnes tajuan, että lapsellehan on opetettu, miten koiria pitää kohdella: ei saa katsoa silmiin ja pitää antaa koiran ensin nuuskia sen sijaan, että esimerkiksi taputtaisi koiraa päälaelle. Se tärkein on kuitenkin jäänyt opettamatta tai unohtunut: tuntematonta koiraa kohti ei saa koskaan rynnätä eikä yrittää kosketella saamatta omistajalta lupaa.

Havaneesit eivät toki ole vaarallisia. Hämmästyksestä toivuttuaan varsinkin Pilvi olisi miellellään ryhtynyt seurustelemaan tämänkin lapsosen kanssa. Mutta entäpä jos lapsi ryhtää isomman, terävän, aran, mielellään hampaitaan käyttävän tms. koiran kimppuun? Yllätetty koira nappaa lasta - ja omistaja on helposti syyllinen ja koira "vihainen".

Toinen tapaus. Olen lenkillä Windy-setterin kanssa. Windy kulkee hyvin lyhyessä taluttimessa, koska tiedän, että takaa voi tulla pyöräilijöitä ja rullasuksihiihtäjiä kovalla vauhdilla. Kuulen ääntä ja huomaan, että tällä kertaa takaa kuitenkin lähestyy pyöräilemään opetteleva lapsi vanhempineen. Kaipa he pitävät lapsesta huolen? Eivät pidä. Lapsi törmää Windyn kylkeen ja kaatuu. Windy hätkähtää ja vilkaisee minuun mutta pysyy muuten täysin rauhallisena. Minä sen sijaan en ole rauhallinen vaan luon murhaavan katseen äityliin, joka nostaa lapsen pyörineen pystyyn, mulkaisee minua aivan kuin MINÄ olisin syyllinen johonkin ja jatkaa matkaa. Perässä tuleva isä sentään murahtaa ohi mennessään: "Anteeksi."

Mikä meteli olisikaan syntynyt, jos Windy olisi vaistomaisesti puraissut lasta naamasta, joka oli suunnilleen sen kuonon korkeudella lapsen kaatuessa?

Kolmas esimerkki. Lapsiperhe A on tullut katsomaan pentuja. Ovella lapset tervehtivät. Vanhempien annettua luvat he ryhmittyvät pentuaitauksen viereen. Pennut ovat ihania! Oi että! Kun ihastelun desibelit nousevat liikaa, vanhemmat kehottavat mukuloita hiljentämään ääntä. Päästän pentujen mamin tutustumaan lapsiin. Se pysyy rentona ja antaa mielellään lasten rapsutella itseään.

Seuraavana päivänä saapuu lapsiperhe B. Lapset ovat lähes samanikäisiä kuin A:lla. Lapsilla on keskenään känkkäränkkää eikä tervehtiminen ole heille tuttua. En sinänsä ihmettele. Lapset voivat toki väsyä automatkalla. Kitinä ja väninä jatkuvat ilman, että vanhemmat yrittäisivät sitä lopettaa. On koiramamman vuoro tutustua lapsiin. Se pysyttelee mieluummin pienen matkan päässä pentujensa ja lasten välissä. Kun joku lapsista yrittää tavoitella sitä, kuuluu hiljainen murahdus. Se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun kuulin tämän koiran murahtavan ihmiselle. Toisille koirille se kyllä ilmoittaa murisemalla esimerkiksi,   että aikoo tosiaan pitää oman siankorvansa ihan itse!

Koirani eivät ole tottuneet pieniin lapsiin. Annan kuitenkin mielelläni niiden tutustua vieraisiin lapsiin. Monet osaavatkin nätisti kysyä, saako koiria silittää. Kyllä vain! Eri asia, pysyvätkö ne  paikallaan niin, että silittäminen onnistuu. Hauskempaa olisi ruveta riehumaan! Monet näistä koiria nätisti kohtelevista lapsista kertovatkin, että heillä on kotona oma koira. Kuinkas muuten!

Olen huomannut, että lapset (tai vanhemmat, jotka päättävät heidän puolestaan?) haluavat useammin tutustua näihin pieniin koiriin kuin isoihin. Ehkä pienet eivät ole niin pelottavia? Sinänsä kyllä hassua. Jos jokin koiristani on ollut lasten ylin ystävä, niin kyllä se oli muinainen Kata-noutaja. Kookkaana koirana se kuitenkin sai yleensä olla lapsilta rauhassa.