Tehdään lähtöä kesämökille. Koirat ovat toki täpinöissä. Rampataan edestakaisin ja vingutaan. Autossa mekastetaan vielä enemmän, kun auto kääntyy asvaltilta mökkitielle ja koirat ovat lopullisesti varmoja, minne mennään. Polulla ne pääsevät irti - ja viuh sitä menoa, kun saa juosta vapaana! Kohta ne ryntäävät takaisin ihmisiä vastaan ja kääntyvät sitten uudestaan menosuuntaan. Varsinkin setterivainaat kerkesivät juosta polun moneen kertaan siinä ajassa kun ihmiset kävelivät sen kertaalleen läpi.

Sitten ollaan perillä. Kun on kyse perinnemökistä, koirilla on periaatteessa rajattomasti tilaa riehua. Mitään aitoja tai juoksulankoja ei ole. Metsään voi halutessaan poiketa tai pysyä omalla tontilla. Koirien kunniaksi on sanottava, että ainoakaan niistä ei ole koskaan varsinaisesti karannut. Noutaja ja setterit tekivät nuorena keikkoja lähimetsään mutta tulivat pian tai vihellettäessä takaisin. Windy-setteri antoi tosin sorsaemojen houkutella itsensä uimaan perässään, muttta vanhemmiten sekin järkiintyi.

Mitäpä koirat muuten puuhaavat? Noutaja ja cockeri rakastivat uimista ja uivat useita kertoja päivässä. Noutaja Kata kehitti sitä paitsi leikin, jossa joutui uimaan. Mökin edessä rannassa on kivestä rakennettu terassi. Kata meni tennispallo suussaan terassin reunalle ja pureskeli siinä palloa. Sitten pallo "vahingossa" putosi järveen. Kata odotti hetken, että aallot veivät pallon kauemmaksi. Sitten se alkoi haukkua ja katsoi ihmisiin: huomaatteko,  pallo karkasi! Joskus pallo ongittiin Katan mieliksi jollain haravalla rantaan, mutta enimmäkseen Kata sai puuhata itse. Kun pallo oli Katan  mielestä tarpeeksi kaukana, se kävi noutamassa pallon - ja teki saman tempun pian uudestaan, varmaan parikymmentä kertaa päivässä, ellei useamminkin. Vaikka cockeri ja setteri katselivat tätä leikkia vierestä, ne eivät koskaan ruvenneet tekemään sitä itse. Järveen heitetyn pallon tai lelun ne kyllä noutivat. Kun Kata oli viimeistä kertaa elämässään mökillä (en tiennyt että sen loppu tulisi parin päivän päästä), se ei enää pudottanut palloa järveen vaan järsi sitä terassin reunalla. Ilmeisesti Kata tiesi, etteivät voimat riitä uintireissuun.

Toinen Katan lempiharrastus oli kuoppien kaivaminen kaislikkorannan puolella. Siellä oli ihanaa mutaa ja myös myyrien pesiä. Kovin hauskaa ei tosin ollut nähdä auki kaivettua pesää vaaleanpunaisine myyrälapsineen, vaikka vesimyyrät olivatkin perivihollisia  kasvimaallla aiheuttamiensa tuhojen vuoksi. Kun ruvettiin tekemään lähtöä kaupunkiin, mutainen Kata piti tietenkin huuhdella järvessä. Äärettömän fiksu Kata oppi vuosien varrella joko menemään käskemättä itse järveen tai sitten se tuli valmiiksi rannalle odottamaan siihen paikkaan, jossa tiesi huuhteluruljassin tapahtuvan.

Innokkaalla vedessä rypemisellä oli myös haittansa. Katalla oli varsinkin vanhempana taipumusta saada kesällä hot spot -ihottuma, joka on todella ikävä riesa. Toista asiaa olen jäänyt aprikoimaan. Kata menehtyi 12-vuotiaana maksasairauteen. Oliko se sattumaa vai saiko Kata vedessä "asuessaan"  elimistöönsä sinilevämyrkkyjä? Katahan eli 80-luvulla, jolloin sinilevistä ei vielä varoiteltu. Oliko myrkyllisiä leviä jo silloin? Nykyään joudumme silmämääräisesti seuraamaan levätilannetta. Onneksi havannankoirat eivät ole yhtä innokkaita uimaan kuin noutajat tai cockerit, mutta sinileväveden juomista pyritään  estämään.

Tätä nykyä huushollissa on vain kolme havannankoiraa. Nekin ovat innoissaan päästessään mökille, mutta perillä ne oikeastaan vain seurailevat ihmisiä. Jos ollaan verannalla, koiratkin ovat siinä, jos terassilla, siellä makailevat havatkin. Ryhmäpuutarhamökin tontti on kokonaan aidattu. Kun mennään sinne, havat tarkistavat aitaa seuraten tontin rajat ja sitten ne asettuvat ihmisten viereen...Käytännössä ne liikkuvat kummallakin kesämökillä huomattavasti vähemmän kuin ollessamme kaupungissa, jossa käydään säännöllisesti remmilenkeillä. Kesämökillä oleilu on kuitenkin vaihtelua; ehkä ne sen vuoksi ovat sinne lähdettäessä niin innoissaan?

Aikoinaan havat Minni ja Ines eivät myöskään halunneet lähteä mökiltä pois. Ne yksinkertaisesti jäivät rapulle istumaan, kun ihmiset ja isot koirat painuivat polulle kohti parkkipaikkaa. Koskaan ei tullut kokeiltua, miten pitkään ne olisivat siinä istuneet. Ne haettiin pois, kun oli tovi huhuiltu ja odoteltu metsän siimeksessä itikoiden syötävänä. Nykyisistä koirista Pilvi menee keittiön perimmäiseen nurkkaan sängyn alle, josta se pitää houkutella pois, että päästään lähtemään. Kuvittelisin, että havannoillakin on näin ollen mökillä hauskaa, vaikka ne eivät mitään ihme aktiviteetteja itselleen kehittelekään.