En ole vuosiin lukenut  Ilkka  Remeksen teoksia. Tullessaan aikoinaan Suomen kirjamarkkinoille Remes oli kiinnostava kotimaisen jännityskirjallisuuden - vai miksi sitä nyt sanoisi - uudistaja. Paikalleen jämähtäneestä genrestä pyyhittiin pölyt. Luin 3 - 4 Remeksen kirjaa ja kyllästyin sitten. Tänä syksynä julkaistu Omertan liitto  sai minut taas tarttumaan Remeksen teokseen. Kirjan nimi näet vilahteli sellaisissakin teksteissä, joissa ei varsinaisesti ollut kyse kirjallisuudesta vaan esimerkiksi EU-kriittisyydestä. 

Omertan liiton juoni rakentuu finanssimaailmassa ja Eu:ssa tehtävien huijausten ja näiden peitttely-yritysten ympärille. Kuten teoksen nimikin jo kertoo, mafia on vahvasti mukana valvomassa omia etujaan. Päähenkilöt, Tuomo ja Riikka Saari, ovat periaatteessa taviksia, jotka joutuvat tahtomattaan hurjaan pyöritykseen. Kuten Remeksellä usein (?), tavikset ovat uskomattoman kylmäpäisiä, rohkeita, sinnikkäitä ja nokkelia. Tälle voi hymähdellä, mutta se on turhaa. Umpirealistinen uskottavuus ei ole Remeksen kirjoissa tavoitteenakaan. Henkilöt palvelevat juonta, ja miljöökuvausta on sen verran, että lukija pysyy kärryillä, ollaanko nyt Sisiliassa vai Brysselissä.

Juonen rakentelussa Remekseltä ei puutu ainakaan mielikuvitusta. Yllättävät käänteet seuraavat toistaan. Välillä tuntuu, että vähempikin riittäisi, että kirjassa voisi olla  suvantopaikkojakin. Tästä saattaisi Remeksen typillinen lukija olla eri mieltä!

Teoksessa on hyödynnetty joitakin finanssialalla ja EU:ssa tapahtuneita kupruja. Näistä on kirjan lopussa kiinnostavaa faktaa. Ja sitä EU-kriittisyyttä tässä teoksessa riittää. Pääosin se tietenkin selittyy sillä, että juoni rakentuu EU:hun kytköksissä olevien rikosten ympärille, mutta eipä EU:ta muutenkaan käsitellä silkkihansikkain. Päähenkilö Tuomo kertoo aina kannattaneensa EU:ta ja Suomen liittymistä siihen.

Mutta sitä Tuomo ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että eurooppalaiset olivat luovuttaneet koko maanosaa koskevan päätösvallan ryhmälle tuntemattomia, vaaleilla valitsemattomia miehiä, jotka olivat askel askeleelta muokanneet kansojen ja ihmisten Euroopasta teollisuuden ja rahan ehdoilla toimivan markkina-alueen. Kansalaiset olivat luovuttaneet itseään koskevan päätösvallan elinkeinoelämän ja pankkien edusmiehille (s. 245). 

Hidastetun vallankaappuksen jälkeen kourallisella ihmisiä oli päätösvalta kokonaisen maanosan keskeisimmissä asioissa. Niistä 500 miljoonasta eurooppalaisesta, joiden eduksi kaikki tämä oli tapahtunut, vain harvat ja valitut olivat tienneet mistä todellisuudessa oli kyse, muutamissa jäsenvaltioissa ei kukaan (s. 364).

Sillä lailla. Ensi keväänä pidetään EU-vaalit, jolloin meillä rupusakillakin on valta valita mieleisemme mepit itseämme edustamaan. Mutta onko mepeillä todellista valtaa ja minkä verran? Siinäpä kysymys.