Kuinkahan monta kertaa olen vannonut, että en koske autofiktioihin tikullakaan. Siitä huolimatta olen nyt lukenut Laura Malmivaaran romaanin Vaiti. Perustelen sen itselleni siten, että varsinainen kiinnostuksen kohteeni on metoo-liike, oli kyse autofikiosta eli ei. 

Laura Malmivaara on Aku Louhimiehen ex-puoliso; romaanissa he eivät esiinny omilla nimillään kuten eivät muutkaan sen tosipohjaiset henkilöt. Metoo-liike nosti tunnetulla tavalla Louhimiehen (romaanissa Atte) arvostelun kohteeksi. Syyksi esitettiin hänen tapansa kohdella näyttelijöitä, varsinkin naisia, ohjaajan työssään.  Minäkertoja (en muista annettiinko hänelle romaanissa nimi) joutuu kahden tulen väiin. Naisena ja näyttelijänä hänen odotetaan liittyvän arvostelijoiden kuoroon. Hän ei kuitenkaan voi eikä halua; Atte on joka tapauksessa hänen lastensa isä. No, jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan! Päähenkilö sysätään ystäväpiirin ulkokehälle. Sen kellokas, entinen hyvä ystävä,  Katriina (Matleena Kuusniemi irl) ei vastaa yhteydenottoihin eikä tervehdi. Omituista!

Kokemus on päähenkilölle ahdistava. Hän pelastautuu perheen kesäpaikalle, joka on myös hänen vanhempiensa kesäpaikka. Suku suojelee, mutta ei ongelmattomasti. Romaanin kannalta tämä on kuitenkin  hyvä ratkaisu. Ei vellota kaiken aikaa pelkässä metoossa. Perheen ja suvun mukana kerrontaan tulee laajuutta ja syvyyttä ja vivahteita. Lopulta "kauhujen kesä" on ohi ja on aika palata ihmisten ilmoille kaupunkiin.

Jossain haastettelussa Malmivaara painotti, että kyse on tosiaan  fiktiosta, ja antoi muutaman esimerkinkin  tositapahtumien ja romaanin eroista. Lukijana minua kuitenkin kiinnosti ennen kaikkea se, miten metoo-ryöpytys vaikuttaa sen kohteeksi joutuneisiin ja heidän läheisiinsä. Kuten arvata saattaa, raskasta on. Tähän voi tietenkin todeta, että sitä saa, mitä tilaa. Tiettyyn rajaan asti olen samaa mieltä, mutta toisaalta: rajansa kaikella, myös #metoolla,  jossa on syyllistytty ylilyönteihin.

On mahdotonta hahmottaa, miltä #metoo tuntuu miehistä. Jos jonkinlainen kähmininen, kouriminen, ulkomuodon kommentointi,  härskit vitsit ja ehdotukset jne. ovat olleet maantapa. Luulen, että osa miehistä jopa tulkitsi tilannetta niin, että tällaista käytöstä suorastaan odotettiin heiltä; näin tosimies käyttäytyy.  Aina on ollut myös tyttöjä ja naisia, jotka olivat valmiita kihertämään ja kiehnäämään mukana. Niille jotka eivät olleet, riitti sitten  nimityksiä: tiukkapipo, pihtari, estynyt, ilonpilaaja jne. Panen kädet kyynärpäitä myöten ristiin, jos #metoo katkaisee tämän perinteen sekä miesten että naisten osalta.

#metoo on nostanut esille menneisyyden käytäntöjä. Tällainenhan oli myös Louhimieheen kohdistettu huomio. Joskus se voi olla tarpeen, ja aivan varmasti se on tarpeen silloin, kun on kyse sellaisista raskaista rikoksista kuten raiskaus, pedofilia tai insesti. Mutta muuten voisimme ensisijaisesti  ruveta katsomaan eteenpäin. Voimia ja rohkeutta kysytään toki edelleen. Meidän on yksilöinä ja yhteisöinä sanottava EI seksuaaliselle häirinnälle.

Lopuksi on vielä ihan pakko päivitellä yhtä Louhimieheen  liittyvää episodia. Näyttelijä Ville Virtanen ilmoitti, ettei halua esiintyä Louhimiehen ohjaamassa elokuvassa, koska pelkää Louhimiestä. Tämä selvä ja sepä siitä. Paitsi että ei ollut. HS laati asiasta monen sivun jutun, jossa oli muistaakseni seitsemän isoa kuvaa Virtasen naamasta. Miksi ihmeessä?

Laura Malmivaara on tuonut esille yhden näkökulman metoo-liikkeestä. Keskustelu jatkunee? Itselleni tärkeämmäksi oikeastaan tässä teoksessa muodostui perheen ja suvun merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja selviytymiselle. Suku on pahin, joo-o, se on suomalaista inhorealismia. Toisinkin voisi olla, kuten monessa muussa kulttuurissa onkin, ainakin päällisin puolin ja parhaassa tapauksessa.

(Klo 15.30 korjattu muutama sana, varsinkin Louhimiehen nimi!)