Tässä taannoin pack leaderimme, liiteri kuten sitä nykyään nimitämme, tuo yrmeä änkyrä, pudotti pommin: Meille saattaisi muuttaa joku rääpäle. Olimme ihan että ööööh! whaaaat!!!!!! Meille oli mielestämme luvattu, että elelemme ihan vaan omin joukoin. Ettei niin kun uusia koiruuksia tule. - Mitään oo luvattu, kuittasi liiteri. Eräänä päivänä se sitten näyttikin meille kuvia. Niissä oli jotain nyyttejä. - Marsuja! Luna keksi. - Marsu voisi olla aika siisti lelu, kivampi kuin virttynyt tekoturkishilleri. Mutta liiteri, jolla on saksalainen huumorintaju (Tiedättehän, mikä on ohuin koskaan julkaistu kirja. No tietysti 1000 vuotta saksalaista huumoria.) alkoi heti tosikkona selostaa, ettei ne ole marsuja vaan meidän sukulaisia. Kääröjen mamma on nimeltään se ja isä tuo, ee on sitä ja ei tätä. Ja kuinka ollakaan, kohta tuli vastaan Tuiskun Elli-sisko. Se sai suumme tukkoon, ja Tuisku lähetti terveiset sateenkaarisillalle muuttaneelle siskolleen: perästä tullaan mutta ei vielä.
 
Menimme sängyn alle sulattelemaan uutista. Tuisku marmatti, että pitääkö sen vielä näin korkeassa iässä ruveta opettamaan talon tavoille joku turkissa roikkuva naskalihammas. Luna oli olevinaan innoissaan, mutta huomasin, että se vähän filmasi. Pilalle hemmoteltu Luna on huushollin vauva ja pikku Luna, vaikka onkin oikeasti jo tukevassa keski-iässä. Uusi pikkuinen suistaisi sen taatusti tästä asemasta, minkä nokkela tyttäreni oli heti oivaltanut. Mutta minulle oli tullut kuvia katsoessa vähän haikea olo: ajatella, siitä on jo reilut viisi vuotta aikaa, kun minulla viimeksi oli pikkuisia eikä uusia tule. Rupesin kuvittelemaan, miten pentunen kävellä töpöttäisi lattialla. Tuisku olisi nihkeä ja Luna riehakas. Niinpä pikkuinen kipittäisi minun luokseni turvaan ja painautuisi kylkeäni vasten. Minä lipaisisin sitä vähän korvasta ja hyräilisin sille "minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä" ja "pieni hento ote" ja mitä niitä lauluja nyt olikaan, joita hyräilin omille pienokaisille.
 
Mutta sitten liiteri, tuo ilonpilaajien kruunaamaton kuningatar, sanoi ettei pentua nyt kuiteskaan tule. Tuisku näytti tyytyväiseltä ja Luna hämmästyneeltä, mutta minä huokasin pettymyksestä ja tirautin salaa muutaman kyyneleen. 
 
Huomasimme kuitenkin, että liiteri plarasi koneellaan pentusivuja. - Ihan huvin vuoksi  ja tottumuksen voimasta, se tarkensi, - niin että turha pelätä tai toivoa mitään. Luna hyppäsi nojaskiin nähdäkseen, mitä liiteri katsoi. Joku koiramamma kääröineen siellä kuulemma poseerasi. - Vaikka terveys ja luonne ovat tietenkin tärkeimpiä eikä ulkomuodolla ole väliä, niin onhan tuo havamamma aika, no, persoonallisen näköinen, kun sillä on korvatkin pystyssä, tirskui Luna. Mutta liiteri sanoi, ettei se ole havanna ollenkaan. - Aha, taitaakin sitten olla kettu, tuumasi Luna. - Kenties niitä Siperian kettuja, joita on sukupolvikaupalla kesytetty? Jos kerran edellinen oli kettu, niin nämä ovat varmaan naalin poikasia, Luna selosti. Ja nyt näkyvvillä pupseilla on sentään korvat lupassa ja mammalla näyttäisi olevan korvia enemmänkin. Kysyin, onko niitä sitten kolme tai neljä tai jotain. Luna kuittasi, että tylsä vitsi. Jos en keksisi parempia, voisin olla yrittämättä.

Mutta sitten tapahtui jotain, ikään kuin huone olisi äkkiä viilennyt.  Liiterin pulssi kiihtyi, ja - kuvittelinko vain - kädet hieman tärisivät. Hyppäsin Lunan seuraksi nojaskiin nähdäkseni, mistä on kyse. Pitihän se arvata! Liiteri kuolasi jonkin setterin perään: 8 kuukauden ikäinen blue belton narttu, jo sisäsiisti, kulkee taluttimessa...Sitten liiteri nipisti silmänsä kiinni, huokasi syvään, ravisti päätään, sulki ohjelman, sulki koneen ja laahusti kyökkiin keittämään lohdutuskahvit. Me havaneesit läppäsimme yläfemmat. Vaara ohi!