Olen seurannut Hannu Väisäsen omaelämäkerrallista Antero-romaanisarjaa sen ensimmäisestä osasta alkaen; nyt ollaan jo viidennessä osassa nimeltään Elohopea. Antero on siirtynyt elämässä eteenpäin ja opiskelee ensin musiikkia, varsinkin laulua. Musiikin opiskelu loppuu, kun konservatoriossa annetaan ymmärtää, että Antero hajottaa itseään liikaa, hän on kuulemma myös kuvataiteilija. Kunnon repäisy tapahtuu, kun Antero muuttaa Pariisiin, jossa  ei aluksi tunne juuri ketään. Joko Väisänen ei kertonut tai minulta meni ohi silmien, milloin tämä tapahtui. Kenties joskus 80-luvun alkupuolella?

Elohopea hengittää Pariisin tahtiin ja Pariisia, tällä kertaa näkijän havaintojen lisäksi myös kuuloaistimusten ja musiikin läpi ja varassa. Suurkaupunki on tyly mutta loistava ja täynnä mahdollisuuksia. Sieltä olisi vain löydettävä oma ekologinen lokero ja ihmissuhteita tai edes yksi merkittävä ihminen rakastetuksi ja rinnalla kulkijaksi, kenties jopa arkea jakamaan.

Minua on aina viehättänyt Väisäsen kirjoissa kuvataiteilijan katse, se millaisena kuvantamaan tottunut näkee ympäristönsä. Jostain varhaisesta romaanista jäi mieleeni, miten Antero lapsena lisäsi vedellä täytettyihin pulloihin vesiväriä ja tutki siten syntyviä väriefektejä. Mahtavaa! Elohopeassa Antero kulkee Pariisissa ja rekisteröi näkemäänsä: Katselen Montparnassen hautausmaan kivikujia ja ymmärrän, mistä tulee se ympärivuotinen, hieman utuinen, hieman rakeinen, Pariisia esittävistä vanhoista postikorteista tuttu ilmaa raskaampi harmaa. Vainajat, muinoin tätä kaupunkia rakastaneet, virkkaavat sitä hitaasti luisilla virkkuukoukuillaan.

Elohopean henkilögalleria on suppea ja siihen kuuluvat ihmiset värikkäitä tyyppejä. Tällainen rajaus on  lukijaystävällinen. Sitä paitsi Elohopea on romaani, fiktiota, eikä omaelämäkerta tai muistelmat. Muistelijakin saattaa olla epäluotettava, mutta fiktio antaa vielä enemmän vapauksia. Lukija ei voi tietää, minkä verran Väisänen on tätä vapautta käyttänyt, eikä hänen tarvitse tietääkään. Hän katsoo laulunopettajaa, tohtoria, kokottia, harpistia  ja kahta matemaatikkoa Anteron silmin. Se riittää.

Väisänen on kuin Suomen Knausgård, jonka viimeistä Taisteluni-romaania sivumennen sanottuna odotan malttamattomana kirjastosta. Pitkät kirjasarjat ovat tietenkin epätasaisia; Knausgårdiinkin olen välillä tuskastunut. Kahdessa ensimmäisessä Antero-romaanissa oli jonkilaista välittömyyttä ja vaivattomuutta, joka mielestäni hiipui seuraavissa osissa, ikään kuin kirjoittamisesta olisi tullut Väisäselle tavoitteellisempaa mutta myös tuskaisempaa puurtamista. Elohopeakaan ei ole mikään huoleton rykäisy. Se on kultivoitunut, harkiten rakennettu,  välillä ehkä turhan luennoiva, välillä kuuloaistimuksiin liiaksi juuttuva, mutta kokonaisuutena ottaen mallikas paketti.  Lisää Antero-romaaneja seurannee jatkossa? Sitä odottaen.

 

P.S. Ajoituksesta sen verran, että romaanissa taidettiin mainita nykytaiteen museon (Pompidou-keskus) olevan kymmenisen vuotta vanha. Se on näköjään avattu yleisölle 1977. Sen perusteella Antero olisi muuttanut Pariisiin joskus 80-luvun puolivälin jälkeen.