Ann Heberlein on ruotsalainen teologian tohtori, kirjailija, kolumnisti, yhteiskunnallinen keskustelija ja  kolmen lapsen äiti, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä; ennen sitä  nimitettiin maanis-depressiivisyydeksi. Hänen teoksensa En tahdo kuolla, en vain jaksa elää olisi varmaan jäänyt minulta huomaamatta, ellen olisi lukenut siitä kiittävää arvostelua. Niinpä lainasin tämä teoksen, kun se sattui olemaan tänään palautettujen hyllyssä.

Heberleinin teos on niitä kirjoja, jotka on pakko lukea läpi yhdeltä  istumalta, jos mahdollista. Kiinnostavinta ei oikeastaan ole kaksisuuntaisen mielialahäiriön kuvaus; niitähän riittää. Lukijan vangitsee Heberleinin intensiivinen, suorastaan raivokas ilmaisutapa sekä kuvia kumartamaton rehellisyys. Heberlein ei todellakaan sievistele. Se on railakasta ja raikasta! Tuntui kuin hengittäisi puhdasta happea - paitsi, että en milloinkaan ole hengittänyt puhdasta happea enkä näin ollen tiedä, miltä se tuntuu. Minulla ei ole koskaan ollut tapana lukea kirjoja kynä kädessä alleviivaten ja reunahuomautuksia kirjoitellen, mutta Heberleinin teoista lukiessa toivoin, että voisin näin tehdä. Poimin tähän kuitenkin yhden ajatuksen, joka tosin ei ole Heberleinin vaan minulle tuntemattoman Mats Furbergin: Elämä ei ole merkityksellinen eikä merkityksetön; se vain on.

Jostain syystä Heberleinin kirja toi mieleen Yrjö Kallisen teoksen Elämmekö unessa? (Itse asiassa en ole varma, olenko lukenut kirjan vai tunnenko Kallisen ajatukset vain moneen kertaan uusitun tv-ohjelman kautta.) Oli miten oli, Heberleinista saa kuvan, että hän on herännyt tai ollut aina valveilla, mutta se ei tee hänen elämästään helpompaa, päinvastoin. On sietämätöntä toikkaroida meidän unissakävelijöiden joukossa, jos itse näkee kirkkaasti (tai luulee näkevänsä) ja uskaltaa katsoa pohjaan saakka?