Pertti Lassilan romaani Armain aika taisi olla Finlandia-ehdokkaana. Ihmettelin sitä lukiessani aika pitkään, mutta kirjan edetessä tulin  toisiin ajatuksiin. 

Eletään 50-luvun alkua. Pikkupoika Kimmo viettää kesää merenrantahuvilalla äitinsä, tätinsä ja isoisänsä kanssa. Sodassa kuollutta isäänsä Kimmo ei ole edes nähnyt. Kimmo puuhailee niitä näitä huvilan pihapiirissä. Jahas, ajattelin lähes tuskastuneena, taas näitä lapsikuvauksia. Lapsi ihmettelemässä sitä ja kuvittelemassa tätä, mieluummin jotain omituista ja aikuisten maailmasta poikkeavaa: penska tuijottaa ruohonkortta ja kehii sen ympärille kokonaisen universumin. Mutta ei. Lassila ei haksahda tähän rasittavuuteen. Hänen Kimmonsa  ei ole lapsinero vaan suht  tavallinen poika, joka kyllä aistii ympäristöään tarkasti: kellarissa on vastassa musta kylmyys, kaste saa pölyisen tien tuoksumaan, lokin siipi välähtää auringossa.

Tarina saa rutkasti särmää, kun teoksen aikuiset avaavat sanaisen arkkunsa. Heillä on jo takana elettyä elämää muisteltavaksi: Mitä on tullut tehtyä ja miksi? Olisiko pitänyt valita toisin? Mitä tulevaisuudella on tarjottavana? Aikuiset ovat illuusiottomia mutta eivät toivottomia. Porvariston hillitty charmikin on vielä voimissaan: hopeinen kahviserviisi kiiltelee auringossa, kun tarjoillaan syntymäpäiväkahveja. Kesäpäivä pimenee iltaan ja kohta on kesäkin lopuillaan, mutta armain aika ei  ole vielä ohi.

Teoksen vahvuuksia on myös kieli. Se on konstailematonta mutta hiottua. Konstailematon on myös rakenne. Lassila ei ole lähtenyt kiusaamaan lukijaa sekavilla aikatasoilla eikä hämärillä kertojilla. Vaihteeksi helpottavaa, kiitos!

Lassilan teos toi mieleeni Bo Carpelanin, mutta en millään saa kiinni siitä, mikä Carpelanin kirja häilyy takaraivossa. Vai onko kyse vain kirjoitustyylistä? Mieleen muistui verrokiksi myös Sirpa Kähkösen Hietakehto. Siinäkin aikuiset lapsineen viettävät kesää rantahuvilassa; syödään hyvin ja avaudutaan. Ihanat naiset rannalla. Onhan näitä. Kesä ja ihmiset irti suviyössä ovat suomalaisuuden ydintä.  Lassila selvittää oman osuutensa tässä jatkumossa  perinteisesti,  mutta  tyylikkäästi.