Kun olin pikku penska, ihmisillä oli ainakin kaupungissa vähemmän koiria kuin nykyään. Joillakin oli toki metsästyskoira, ja vannoutuneita pk-ihmisiä oli myös, mutta seurakoirat olivat harvassa. Mitähän rotuja tunnistin ja tiesin nimeltä 10-vuotiaana? Varmaan ne olivat pystykorva, ajokoira, ehkä myös karjalankarhukoira, susikoira, lassie, doobermanni, rottweileri, mäyräkoira, kettuterrieri, cockeri, bokseri, luulisin että myös irlanninsetteri, suursnautseri ja kiinanpalatsikoira, koska sellainen oli eräällä rouvalla. Rotujakin oli huomattavasti vähemmän kuin nykyään. Erään kaverini kanssa luulimme pitkään, että rottis on vanha ja lihonut dobberi! Äsken mainittu peke oli hyvin erilainen kuin peket nykyään. Olenkin miettinyt kovasti, olisiko se sittenkin ollut tipsu, mutta päällimmäinen mielikuva kuitenkin on, että omistaja itse olisi sanonut sitä kiinanpalatsikoiraksi. 

Omassa pihassamme (vai viereisessäkö?), joka oli kuin Pikku Pietarin piha, puutalokortteli siiis, asui kettis Bobi. En ollenkaan muista, minkä näköinen Bobi oli, mutta tallella on valokuvia, joissa hymyillen mutta varovasti silitän Bobia. Paitsi että koira saattaa olla myös kyläilemässä olevan tätini Tonttu...Tontusta on olemassa oikein muotokuva, mutta sellaisesta kulmasta maalattu, ettei se auta erottamaan Bobia ja Tonttua toisistaan.

Usein pihassa vieraili pystykorva Panu, omin nokkineen. Se oli sinänsä ihmeellistä, koska asuimme aivan kaupungin keskustassa. Miten Panu saattoi olla vapaana? Karkasiko se esim. lapsilta vai laskettiinko noin vain seikkailemaan? Eräänä talvena meillä oli vähän kärähtänyt piparkakkutalo, jota ei kuitenkaan raskittu heittää menemään. Panu sai siitä nokareen, kun tuli pihalle haukkumaan. Äiti tuumasi, että se tuli hakemaan piparkakkupalan. Mitähän omistaja olisi moisesta tykännyt? Panu hävisi aika pian jonnekin, minne, sitä en tiedä. Kuoliko se vai muuttiko perhe pois?

Hammaslääkärillä oli hieno koira Nikke, skotlanninpaimenkoira tai lassie, kuten siihen aikaan sanottiin; collie-nimitystä ei käytetty. Minua suututti se, että jotkut pojat härnäsivät Nikkeä heittelemällä kiviä ja lumipalloja aitaan tai pihalle, jolloin Nikke tietysti ryntäsi raivoisasti haukkuen aidalle. Niinpä Nikkeä pidettiin vihaisena! Joskus portti oli auki ja Nikke viereisellä rännikadulla. Kappas vain, silloin monet eivät uskaltaneet tulla kadulle ollenkaan. Minusta oli päivänselvää, ettei Nikke ollut lainkaan vihainen tai vaarallinen, ja seurustelinkin monesti Niken kanssa pitkät tovit. Hyvä etten myöhästynyt koulusta, kun juutuin rapsuttelemaan Nikkeä.

Kun olin 11-vuotias muutimme hieman kauemmas keskustasta ja korkeaan kerrostaloon. Kuinka ollakaan, eräällä perheellä oli Pörri-niminen pystykorva. Siinä ei ole mitään ihmeellistä mutta siinä on, että Pörri sai olla vapaana kerrostalon pihalla eikä se lähtenyt siitä minnekään ja makasi talvipakkasella lumipyryssä kiepillä selkä tuuleen päin. Mutta tietenkin tätäkin koiraa ruvettiin kiusaamaan. Kerrankin kun tulin koulusta, Pörri oli ahdistettu ovisyvennykseen ja sitä yritettiin sohia suksisauvoilla. Porukka sai kuulla kunniansa!

Ystävystyin Pörrinkin kanssa. Pörrin erityisosaamista oli juttelu. Kun tervehdin Pörriä, seurasi pitkä juttelusessio: Vuvvuhvuh-uh-vuh, selitti Pörri, ja minä vastasin. Sitten Pörristäkin alettiin valittaa. Oli kuulemma vihainen ja lapset pelkäävät ja lopulta tuli käsky, ettei koiria saa pitää irti pihalla. Siihen loppui Pörrin omaehtoinen ulkoilu. Tapasin taluttimessa liikkuvan Pörrin silloin tällöin. Minusta se vaikutti masentuneelta, mutta vielä pitkään se vastasi puhutteluun. Muistankohan oikein, että Pörri kuitenkin annettiin maalle? Toivottavasti, sillä siellä Pörri varmaan oli omassa elementissään.

Omaa koiraa meille ei hankittu, vaikka kuinka sitä kärtin. Ennen minun syntymääni oli ollut kaksi pystykorvaa, joista niistäkin toinen oli annettu sukulaiselle maalle ja toinen oli kuollut pentutautiin, jota ei tuolloin vielä osattu tai voitu kunnolla lääkitä. Mutta kerrostaloon ei oteta koiraa, oli isän mielipide, ja siihen sain tyytyä.