Olisi ihanteellista, jos kirjan saisi luettavaksi ilman ennakko-odotuksia. Valitettavasti se onnistuu vain harvoin. Niinpä ennen kuin olin lukenut tavuakaan ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin uutuudesta Kaikki se mitä en muista, tiesin kirjasta yhtä ja toista, varsinkin sen että teosta pidetään erinomaisena. Koska olen vastarannankiiski, yritin kuitenkin lukiessani harata vastaan: Ei tämä nyt niin ihmeellinen ole. Kerrontatekniikka? Joo-o, kertojien välillä on asteriskit, onpa hienoa...Kaikkihan tutkivat nykyään muistamista; muodikasta, aivan. Mamuja? Tietysti. Jossain vaiheessa sitten nostin kädet pystyyn. Hyvä kirja on hyvä kirja on hyvä kirja.

Hyvä kirja on helppo tunnistaa: lukemisen kerran aloitettuaan kirjaa ei voi laskea kädestään; se on luettava yhtä soittoa, mikäli suinkin mahdollista. Juuri sellainen Khemirin teos on. Kirjan päähenkilö on Samuel, nuori maahanmuuttovirastossa työskentelevä mies, joka kuolee auto-onnettomuudessa. Samuelin kuoleman jälkeen nimetön kirjailija ryhtyy tutkimaan hänen  elämäänsä ja varsinkin sen viimeisiä kuukausia haastattelemalla ihmisiä, jotka olivat tunteneet Samuelin. Kullakin on muistonsa ja ristiriitaiset näkemyksensä. Heillä on tarve todistella omaa syyttömyyttään ja syyllistää muita. Miksi? He ovat nähneet Samuelin romahtavan ja heitä kalvaa epäilys, että hän ajoi tahallaan päin puuta. Kenen muistot ovat totta? Tuskin ainakaan dementoituneen isoäidin, paitsi että hänen suuhunsa on laitetttu yksi  teoksen tarkkanäköisimmistä huomioista: "Luulen että Samuel rakasti sitä Vandadia." Samuelkin kärsi huonomuistisuudesta, vai onko se sittenkin kirjailijan ominaisuus, jonka hän on sijoittanut Samueliin? Totuus on kuin horisontti: se etääntyy sitä mukaan kuin sitä lähestytään. Se on kuin kaleidoskooppi, jonka näkymä muuttaa muotoaan kun sitä ravistaa.

Kaikki valehtevat, toteaa Vandad, Samuelin kämppis.

Kokemisen ja muistamisen subjektiivisuus ja sirpaleisuus tulee todennettua. Tämä on kuitenkin kirjallisuuden peruskauraa eikä yksinään riitä tekemään mistään teoksesta omaperäistä ja nostamaan sitä keskinkertaisuuden yläpuolelle. Tarvitaan jotain muutakin. En oikein saa kiinni  siitä, mitä se jokin tässä teoksessa on. Armahdan itseäni: ei minun tarvitse osata pukea sitä sanoiksi; joku minua fiksumpi on varmasti sen kritiikissään saanut muotoiltua. Kiitos tästä riipaisevasta kirjasta!

(P.S. Näiden juttujen rivinväli vaihtuu omia aikojaan. En ymmärrä, miksi. En tee sitä tarkoituksellisesti.)