Tom Erik Arnkil on koulutukseltaan yhteiskuntatieteen tohtori ja työskentelee tutkimusprofessorina Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. (Kukahan on muuten keksinyt tämän laitoksen kammottavan nimen?) Kyyroksen kirjan taustalla on kuitenkin hänen harrastuksensa, Lähi-idän ja Keski-Aasian filosofiat ja uskonnot.

Tarina ajoittuu vuoden 500 eKr. tienoille. 11-vuotias juutalainen Ben lähtee isänsä ja muun lähetystön  mukana Baabelin kaupungista tapaaman kuningas Kyyrosta, joka majailee Ekbatanassa. Ben pääsee mukaan, koska hänen huonokuuloinen isänsä tarvitsee apua pystyäkseen osallistumaan keskusteluun. Kotimatkalle Ben ei kuitenkaan pääse, koska Kyyros käskee hänen jäädä palvelukseensa.

Benistä aletaan koulia kuninkaan korvaa, eräänlaista vakoilijaa siis. Hänen on opeteltava taistelutaitoja ja ratsastamista sekä savitauluihin painettua nuolenpääkirjoitusta. Toreilla ja turuilla norkoilemalla on tarkoitus tutustua yhä uusiin kieliin tai murteisiin. Kyyros haluaa tietää, mihin kansat ja heimot uskovat ja mitä jumalia tai jumaluuksia he palvovat ja millä tavalla. Ei toki myöskään haittaa, jos tietoa saadaan uhkaavista konflikteista: aikooko joku hyökätä ja mihin ja kuka on siinä tapauksessa kenenkin puolella tai vastaan.

Jokusen vuoden vartuttuaan Ben lähtee kauas itään Baktriaan ja palaa sieltä länteen Pasargadeen. Matkalla hän sitten tapaa näitä kansoja ja heimoja ja saa tietoja niistä asioista, joiden selvittelyyn hänen koulutuksensa tähtäsi.

Teoksen jälkisanoissa Arnkil kertoo, että tapahtumien historialliset raamit pitävät paikkansa ja suuri osa henkilöistä on oikeasti eläneitä ihmisiä. Lukija onkin vakuuttunut kirjailijan laajasta ja syvällisestä asiantuntemuksesta ja nostaa sille nöyrästi hattua. Pelkkä asiantuntemus ei kuitenkaan tee romaanista kiinnostavaa. Arnkililla on ollut vaikeuksia puhaltaa tapahtumiin ja henkilöihin eloa. Benin kiertomatka on tarjonnut  mahdollisuuden esitellä kansanheimoja, niiden tapoja, uskontoja ja palvontamenoja, mutta lukijasta reissun kuvaus on melko puuduttavaa, vaikka tarinan elävöittämiseksi on nähty vaivaa.

 Henkilönä Ben on pökkelö. Hän on usein peloissaan, mitä kuvataan epävarmalla pu-pu-puheella. Olisiko tämä keino hieman pölyinen?  Tosin Ben on kovin nuori. Elämänkokemus on ohutta ja persoonallisuuden rakentuminen kesken. Ties mikä lukumo hänestä kehittyy romaanin seuraavissa osissa. Arvohenkilöt puolestaan pullistelevat vallantäyteyttään, mikä saa heidän silmänsä säkenöimään tjsp. Hmm. Henkilöistä puuttuu vivahteita. Myös dialogi on ongelmallista,  jos puhujina ovat esimerkiksi kuningas ja Benin kaltainen vähäarvoinen henkilö. Uskon kyllä, että puhuttelutavat (oi kuninkaani ja valtiaani) on bongattu jostain papyruskääröstä tai savitaululta, mutta niitä on vaikea saada vaikuttamaan nykylukijan korvissa uskottavilta. Vaikutelma on pikemminkin huvittava - vai sekö on tarkoituskin. Naiset puolestaan loistavat poissaolollaan. On muutama papitar ja ihannoitu äiti, mutta siinäpä se. No joo - ehkä he puuttuvat sen vuoksi, etteivät naiset tuon ajan yhteiskunnassa olleet aktiivisia toimijoita?

Rakenteeltaan ja kerrontateknisesti teos on  perinteinen. Se on lukijalle helppoa ja turvallista. Ei tarvitse tarkkailla kertojan vaihdoksia eikä aikatasojen muutoksia tai miettiä, onko tässä nyt kyse "tositapahtumista" vai kenties unesta tai kuvitelmista fiktion sisällä.

Ajattelin kirjaa lukiessani usein, että tämän tietomäärän lukisin mieluummin tietokirjasta, oli se sitten uskontotiedettä, filosofiaa, aatehistoriaa, arkelogiaa tai näitä kaikkia. Fiktio tuntui tässä jotenkin päälleliimatulta. Usein tuli ikävä Mika Waltaria. Mielenkiintoisista asioistahan on sinänsä kyse. Alueen ahjossa muotoutuivat ne suuret maailmanuskonnot, jotka yhä vaikuttavat elämäämme ja kansakuntien kohtaloihin. Ei haittaisi, jos me tavitsetkin tietäisimme niistä enemmän.

Tom Erik Arkilin isä oli Rolf Arnkil, joka tunnetaan uskonnollis-filosofisista pohdinnoistaan mm. teoksessaan Ihmisestä on kysymys. Arnkilin perheessä oli ns. koulukortteerissa myös nykyinen piispa Wille Riekkinen. Maailmankatsomuksellinen pohdinta on siis Arkilille tuttua jo lapsuudesta lähtien. Kirjan liepeestä luen, että Arnkil onkin ensin opiskellut teoreeettista filosofiaa mutta pompannut sitten peruskoulunopettajaksi. Mielenkiintoista! Miksipä immeisen elämän pitäisi juosta yhtä raidetta kuin junan.

Benin matka jatkuu kirjan seuraavassa osassa Egyptiin. Toivottavasti tarinaan tulee lisää imua ja henkilöt saavat  lihaa ja verta ympärilleen. Laadukas historiallinen romaani on viime aikoina ollut harvinaista herkkua Suomen kirjallisuudessa, ellei sitten kyse ole aivan lähihistoriasta. Lajilla on varmaankin faninsa, jotka odottanevat innokkaina teoksen jatko-osia. En epäile ollenkaan, etteikö niillä olisi paljon annettavaa myös meille kaikkiruokaisille lukijoille.