Paula Havasteen tänä vuonna ilmestynyt teos Yhden toivon tie jatkaa siitä, mihin edellinen Kaksi rakkautta jäi. Kerronnan painopiste siirtyy isosisko Annasta pikkusisko Oiliin. Eletään yhä toisen maailmansodan aikaa, nyt jo jatkosotaa. Annan mies Voitto on rintamalla ja vierailee harvakseltaan kotona. Anna pyörittää kotitaloutta ja jatkaa siinä sivussa opintojaan. Sairaanhoitaja Oili työskentelee saksalaisessa sotasairaalassa Kemissä ja haaveilee avioliitosta ja Saksaan muuttamisesta Horstinsa kanssa; ovathan he sentään salakihloissa. Saksan sotakone alkaa kuitenkin yskiä ja edessä on romahdus ja vetäytyminen Lapista. Ystävistä tai "ystävistä" tulee vihollisia. Sen saa sinisilmäinen Oili kokea melkein kirjaimellisesti pohjamutien kautta. 

Yhden toivon tie on ammattitaitoisesti, konstailematta  kirjoitettu lukuromaani. Sellaisena se on hyvin lukijaystävällinen. Itselleni alkaisivat nämä sota-aiheet jo riittää. Tuntuu, että sodasta on vaikea tiristää mitään uutta tai uudella tavalla koskettavaa ainakaan sen jälkeen, kun Katja Kettu on ladannut tajuntaan oman versionsa romaanillaan Kätilö. Mutta kukapa tietää, mitä vielä keksitään. Niin, kyllähän Sirpa Kähkösenkin uutuus Hietakehto jatkaa vielä sota-ajan elämän parissa. Sekin on toki luettava varsinkin, kun tapahtumapaikkana on oma kotikaupunkini.