Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden on niitä nuorten kirjailijoiden avauksia, joita lukiessa joutuu ihaillen ihmettelemään, miten taitavia aloittelijatkin voivat olla. Siitä huolimatta tämä teos jätti minut kylmäksi. Jostain syystä en saanut siitä juuri minkäänlaista otetta. Luin tahmoen puolenkymmentä sivua. Sitten  ajatukset lähtivät harhailemaan, jolloin komensin itseäni: keskity. Ja sitä rataa. Yritän ajatella, että vika on minussa, ei kirjassa - eikä kaikista kirjoista toki tarvitsekaan pitää. Kirja tuntui minusta jotenkin steriililtä, liian laskelmoidulta, teennäiseltä, väkinäiseltä, pitkästyttävältä.  Mikähän olisi oikea sana, en tiedä.

Julkisuudessa on tietenkin kiinnitetty huomiota siihen, että nuori nainen kirjoitttaa sodasta, ja varsinkin maallikkoarvioissa myös tokaistu, että kannattaisi jättää sodasta kirjoittaminen miehille. Njaa, varsinaisesti Linturin teos kertoo mielestäni syyllisyyden taakasta sodan avulla. Olisiko nuori mieskirjailija eläytynyt onnistuneemmin ikäistensä suomalaisten SS-miesten sotakokemuksiin ja heidän elämänpituiseen taakkaansa? Aika turhaa spekulointia, sanoisin.

En myöskään tiedä, oliko tämän teoksen Finlandia-ehdokkuus ihan perusteltua. Sinänsä on hyvä, että ehdokkuus kiinnittää huomiota uusiin tekijöihin, mutta niin...Millä kriteereillä ehdokkuudet ratkaistaan? Tanssii tähtien kanssa ei ole tanssikilpailu vaan viihdeohjelma. Uskoakseni Finlandia-ehdokkuuksiinkin vaikuttavat  myös muut seikat kuin teoksen laatu. Ehdokkaiksi ei välttämättä valikoidu kirjavuoden parhaimmisto? Aivan - makuasioistahan on aina myös kyse. Toistaiseksi Finlandia-palkinto herättää edes jonknmoista keskustelua. Huolestuttavampaa olisi, jos koko ryysikselle viitattaisiin kintaalla.