Hän antaa sen purkautua sormistaan ja sydämestään. Vajoaa hitaasti ja vääjäämättömästi siihen pehmeään tiedottomuuden tilaan, joka hetkeksi erottaa hänet maailmasta, sulkee oman syvyytensä salaisuuksiin ja antaa lintujen, kuvitteellisten sinisten lintujen, joilla on pitkät ripset, laskeutua hänen vierelleen ja olla siinä siihen asti kunnes kappale lähestyy loppuaan ja linnut katoavat, muuttuvat näkymättömiksi sillä samaisella hetkellä kun hän avaa silmänsa uudestaan.

Lapset auringon alla on MIki Liukkosen esikoisromaani. Sitä ennen hän on julkaissut kaksi runokokoelmaa. Yllä oleva sitaatti, jossa romaanihenkilö Henry soittaa kitaralla Beethovenin Kuutamosonaattia, kertoo Liukkosen runollisesta puolesta ja siitä, että hän paitsi kirjoittaa, myös soittaa bändissä. Sitaatti on runollinen mutta se ei tarkoita, että koko teos olisi runollista tunnelmointia, nautittavaa kieltä kylläkin.

Monen yhdentekevän ja myös kesken jääneen lukukokemuksen jälkeen Liukkosen teos  elvytti uskon lukemisen mielekkyyteen ja kirjallisuuden voimaan. Varsinkin teoksen alkupuolta lukiessa tuli mieleen Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani. Kirjat ovat toki hyvin erilaisia, mutta molemmissa on samantyyppistä vinoa huumoria ja arjen absurdismia. Liukkosen ensimmäisen runokokoelman nimi on näköjään Valkoisia runoja. Romaanissa puolestaan esiintyy keltaisen värin kultti ja siihen linkittyvä uuszeniläisyys.  Kultista kiinnostuu rikas perijä Jonas Auer ja hänen kuolemansa jälkeen poika Henry, jonka zeniläisyys saa otteeseensa. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä Liukkonen on opiskelut. Filosofiaa? Estetiikkaa? Taiteita? On tai ei, jostain teokseen on joka tapauksessa ammentunut esimerkiksi  tyylikästä kulttuuritietoisuutta ja visuaalisten havaintojen sanallistamista.

Teoksen ensimmäinen, Jonas Aueriin painottuva osa on tiivis, hienosti linjansa säilyttävä paketti.  Kun siirrytään Henryn vaiheisiin, Liukkonen vähän kompuroi mutta ei kaadu. Lukija hengähtää helpotuksesta: eihän se sössinytkään tarinaansa.

Teoksen henkilöt ovat etsijöitä. Tämä on latteasti sanottu; niinhän me kaikki olemme. Kuka nyt sitten mitäkin etsii: omaa minuuttaan, elämän tarkoitusta, lopullista totuutta tai arkisempia asioita kuten hyväksyntää, syitä seurauksille ja sen semmoista. Teoksessa Tero Jernberg jäljittää tietoja Jonas Auerin elämästä kirjoittaakseen siitä kirjan. Poika Henry, joka on syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, rakentaa mielikuvaa isästään löytäen rakennuspalikan sieltä, toisen täältä. Henryn ongelmana on myös pitää oma persoonansa kasassa. Eri asia, pitääkö hän itse sitä ongelmana. Kultti hioo maailmanselitystä ja visioi rooliaan muutoksen moottorina "valittujen" avulla. Niinpä. Valituthan meidät pelastavat, juuh.

Miki Liukkosen Lapset auringon alla on niitä teoksia, joita lukiessa ei mene aika hukkaan.