Ukrainan sotatapahtumien seuraaminen aiheuttaa stressiä. Stressin vastaisia keinoja pohtiessa tuli mieleen Sami Sillanpään mainio kirja Keskellä virtaa Kongo. Jossain Kongo-joen rantakylässä hän tapasi naisen, joka ei ollut kuullutkaan Trumpista eikä koronasta. Mahtavaa! Jos nyt matkustaisi Kongo-joelle, pääsisiköhän rauhaan Ukraina-uutisilta vai onko tiedonvälitys jo kehittynyt niin, että sotaa rummutettaisiiin sielläkin. Kiinnostaisiko se ketään, on jo toinen juttu. Ihan umpiossa ei oltu Sillanpään matkan aikanakaan. Kylässä oli matkaradio, jota saattoi kuunnella silloin, kun oli paristoja. Kännykkäverkkoakin taisi paikoin olla.

No, koska  Kongoon ei tule lähdettyä,  ei auta kuin löytää sisäinen Kongo. Olen yrittänyt vähentää sotauuutisten seuraamista. Seuraan yleensä uutisia monista eri lähteestä eli  parista printtilehdestä ja netin sivustoilta. Se on nyt liikaa. Pitää valikoida. Yön unettomina hetkinä ei pidä tarttua kännykkään. Tästä tuhoisasta tavasta on yllättävän vaikea päästä eroon! Ihan vaan pikkuisen vilkaisen - ja kohta on puoli tuntia kulunut kauheuksista lukiessa. Sitten olisi saatava uudestaan unenpäästä kiinni.

Parasta eskapismia on häipyä luontoon, ellei muualle niin edes möksälle. Lunta on hurjasti ja hanget vielä puhtaat toisin kuin kaupungissa. Ilma on raikasta.  Ei kuulu muuta kuin tiaisten tirskutusta ja korpin huuto jostain kauempaa. Aurinko lämmittää jo mökin seinustalla. Rauha leviää sieluun ja sydämeen. Kaukana kavala maailma. Edes hetken.

Ja sitten on toki tassuterapeutti, Rosita-havanna. Onneksi minulla on vielä yksi koira jäljellä. Se on ollut verraton apu korona-aikana ja nyt.  Rosita painautuu  kylkeen sohvalla ja katsoo tarkkaavaisesti tummilla mantelisilmillään, lämpöisenä, lempeänä ja luottavaisena, ja lipaisee kättä kielellään: ollaanko kamuja? No ollaan. Koiralla ei ole ihmisen murheita. Se levittää omaa rauhaansa ihmiseen. Suorastaan tuntee, miten verenpaine laskee ja niskajumi löystyy. Kiitos!