Jatkanpa aloittamaani pohdiskelua. Ensimmäisessä osassa listasin lähinnä myönteisiä muutoksia; niistä vielä muutama sananen. Vaikka teollinen koiranruoka on joidenkin mielestä lähinnä roskaruokaa, minusta sen käyttö on kätevää ja pidän sen olemassaoloa kehityksenä. 80-luvulla oli Sertiä ja Royal Caninia (sinistä ja punaista), vuosikymmenen loppupuolella jo muitakin merkkejä. Siinäpä sitä oli valikoimaa! Pääasiassa kokkasinkin koirille kotiruokaa,  mikä oli aikamoinen urakka, enkä erityisemmin rakastanut asunnossa leijuvaa keitetyn lihan tai sisälmyksien hajua. Nykyiset koirani syövät kuivamuonaa ja raakaa lihaa eli Oscarin lihapullia ja  ovat terveitä. Voisin siirtyä esim. barfaukseen, jos siirtymiseen olisi jokin syy. Näillä näkymin ei ole.

Nykyisen kaltaista tavarataivasta eli koirakrääsää ei myöskään ollut olemassa. Enimmäkseen se on turhuuksien turhuutta. Ensimmäistä  koiraani varten minulla  oli harja, metallikampa, sakset ja kynsileikkurit. Niillä pärjäisin nykyäänkin, vaikka koirien beauty boxiin onkin kertynyt sitä sun tätä, ja pariin hyllyyn toinen mokoma... Ja mikähän oli sen ainoan shampoon nimi, Hauveli vai jokin muu? Ei puhettakaan siitä, että koirien shampoo ja hoitoaine olisivat reilusti kalliimpia kuin omistajan! Onko tämä kehitystä vai ei? Omalla tavallaan on. Toisaalta sen taustalla on sillä tavalla muuttunut suhtautumien koiriin, että se välillä nostaa niskakarvani pystyyn.

Suuria muutoksia on myös tapahtunut näyttelyissä ja kasvattamisessa. Näyttelyiden jalostuksellinen merkitys on ohentunut ja kilpailullisuus ja showmeiniki korostuneet. En ymmärrä, mitä tekemistä musiikin melskeellä ja iltapuvuilla, joita nähtiin Suomen maailmanvoittajanäyttelyssä,  on koirien kanssa! Näyttelyissä käymisestä on myös tullut yksi vapaa-ajanharrastus muiden joukossa. Koiraa ei ole tarkoituskaan käyttää tai ei edes voi käyttää jalostukseen; siitä huolimatta sen kanssa rampataan kymmenissä näyttelyissä. Juu-u, näyttelyistä ei tällä kertaa tämän enempää. Kirjoitan niistä joskus ihan oman juttunsa.

Myös kasvattamisesta on tullut koko kansan harrastus. Siitä ovat innostuneet varsinkin nuoret naiset. Niin - mitään periaatteellisesti vääräähän tässä ei ole. Monet pääsevät hienoihin tuloksiinkin, aivan. Jokin minua kuitenkin tässä asetelmassa kiusaa, en vaan saa siitä oikein otetta. Olisiko se instant-asiantuntijuus vai mikä: ostetaan koira, omistetaan se parin vuoden ajan, luetaan ahkerasti nettiä - ja kas, ollaan asiantuntijoita. Anteeksi vain, mutta en pidä tällaista asiantuntijuutta missään arvossa. Sehän edellyttää vain sisälukutaitoa ja auttavaa luetun ymmärtämistä. Koululaitos huolehtii siitä, että nämä taidot on lähes kaikilla. Arvostan kokemusta. Kun takana on kymmenen koirasukupolvea ja sen mukainen koiramäärä, alkaa olla eväitä sanoa jotain koirista ja varsinkin kasvattamisesta. (Varmuuden vuoksi: en itsekään ole minkään sortin asiantuntija koira-alalla. Olen omistanut koiria pitkään, mutta huushollissa on ollut enintään viisi koiraa yhtä aikaa, useimmiten vähemmän. Tällä koiramäärällä jää omakohtainen kokemus ohueksi.)

Miksi "tyttöset" eivät ennen muinoin kasvattaneet koiria? Se ei kai juolahtanut mieleenkään tai jos juolahti, olosuhteet eivät kasvattamista sallineet. Opiskelija-asunnoissa ei saanut pitää koiria eivätkä rahatkaan olisi niiden ylläpitämiseen riittäneet. Kun siirrytyttiin työelämään, asumisura aloitettiin pienistä kämpistä, joihin ei voinut pentueita sijoitella;  pankista ei näet saanut lainaa suurempaan asuntoon, jos pankinjohtajan armosta edes pieneen. Kun olosuhteet olivat lopulta kasvatukselle sopivat, ihmiset olivat jo aika varttuneita ja omistaneet useitakin koiria. Kasvattajaksi ei siten tultu ns. pystymetsästä. Sanonpa varmuuden vuoksi, että ilman muuta kasvattajien taustat ovat aina olleet kirjavia ja kasvattajaksi "valmistuminen" vaihtelevaa. Kirjoitan vain ja ainioastaan yleisistä trendeistä, karkeasti; muuhan ei olisi mahdollistakaan.

Minua vähän harmittaa, että  miehet ovat metsäskoirien pitoa lukuun ottamatta katoamassa koiraharrastuksesta, ja metsästystäkin taitaa vaivata ukkoutuminen. Miehet menettävät paljon, kun eivät puuhaa koirien kanssa, ja jotain menettää koiraharrastuskin. Me naiset olemme usein - varsinkin nuorena kun elämä ei ole vielä opettanut löysäämään - auktoriteettiuskoisia, lillukanvarsiin takertuvia suorittajia, joiden päätä panta kiristää. Tuo oli tietenkin stereotypia, mutta ihan oikeasti olen sitä mieltä, että miehiltä löytyy usein vähän rennompaa otetta. Se ei olisi harrastustoiminnassa pahitteeksi.

Rahan merkityksen kasvaminen kasvatuksessa on myös niitä asioita, jotka listaan kielteisten muutoksien puolelle. Monien rotujen pennut ovat yksinkertaisesti liian kallliita, mistä seuraa erinäisiä lieveilmiöitä. Tästäkin asiasta aion kuitenkin kirjoittaa oman jutun.

(Nyt olen taas lässyttänyt niin pitkään, että muut toimet kutsuvat. Jatkan aiheesta vielä kolmannen kerran.)