Eipä ole tullut viime aikoina juuri kirjoitettua kirjoista. Luen kesällä vähemmän, ja tänä kesänä olen lukenut enimmäkseen tietokirjallisuutta. Nyt olen sentään lukenut jokusen romaanin kuten Hanna Meretojan esikoisteoksen Elotulet.

Olin lukenut muutaman Elotulien arvostelun, joten tiesin lukemaan ryhtyessäni, että se on ainakin joiltain osin autofiktiivinen. Kirjallisuudentutkija Meretoja on itsekin sairastanut aggressiivisen rintasyövän kuten romaanin päähenkilö kirjallisuudentutkija Elea. Elea on nuorehko kahden lapsen äiti saadessaan tietää sairaudestaan. Tieto sairaudesta ja sen luonteesta on tietenkin elämän mullistava  shokki. Elea kutsuu muutaman ystävän  perheensä kesämökille saaristoon viettämään venetsialaisia ja kertoo niiden alkajaisiksi sairaudestaan. Kerronta kuvaa Elean, hänen miehensä ja ystävien mielenliikkeitä ja suhtautumista Elean sairauteen ja toisiinsa.

Muistankohan oikein, että Meretoja kertoi jossain haastattelussa harkinneensa, kirjoittaako fiktiota vai faktaa syöpään sairastuneen tilanteesta? Olen näkevinäni tämän ristiriidan tekstissä. Siihen on jäänyt turhaa selostamista, esitelmöintiä, miksi sitä nyt kutsuisikaan, joka ei ole fiktiolle eduksi. 

Meretojan romaania lukiessa mietin paljon omaa suhtautumistani syöpään. Syöpä on minulle jotenkin arkipäiväinen ilmiö. Olen ainoa lapsuuden perheestäni, jolla ei toistaiseksi ole ollut syöpää. Myös tädillä ja isoäidillä oli syöpä. Yhdellä heistä on ollut  jopa kolme eri syöpää, kahdella kaksi. Toisaalta vain isoäitini, jota en muista ollenkaan, on kuollut syöpään. Tätä taustaa vasten en kuitenkaan ole voinut ajatella, että välttyisin syöpään sairastumiselta. Olen sen sijaan miettinyt, milloin on minun vuoroni ja mikä syöpä osuu kohdalleni. Niin kauan kuin on "terve",  tällaista on helppo ahdistumatta aprikoida.

Oikeastaan vasta Meretojan kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi, miten vähän perheeni syöpäsairaat ovat  puhuneet sairaudestaan. Äidin sairastuessa olin noin kymmenvuotias. Ehkä siihen aikaan ajateltiin, että lasta pitää suojella vaikealta asialta. Muiden sairastuessa olin kuitenkin jo aikuinen. Kammottavaa ajatella, että ehkä vain sivuutin heidän sairautensa tai että he eivät halunneet "rasittaa"  sairaudellaan muita ihmisiä. 

Kuvittelisin, että tämän romaanin kirjoittaminen on ollut Meretojalle terapeuttista, ja terapeuttisena vartaistukena se toiminee myös muille sairastuneille ja heidän läheisilleen.