Kuinkahan monta kertaa olen vannonut, että en lue enää yhtään autofiktiivista romaania, siis sellaista josta on kerrottu sen olevan enemmän tai vähemmän autofiktiivinen; monesta teoksestahan ainakaan me tavislukijat emme tiedä, perustuuko se kirjoittajan omaan elämään vai ei. Mutta siis, taas tuli tartuttua autofiktioon, tietenkin sen takia, että Joonatan Tola ja hänen  esikoisteoksensa Punainen planeetta  ovat saaneet osakseen runsaasti julkisuutta. Oli  "pakko" päästä tätäkin ihmiskohtaloa tirkistelemään.

Muistan hämärästi julkisuudesta Joonatan Tolan isoisän, halvaantuneen kirurgin Jaakko Tolan, mutta en ole koskaan pohtinut, mahtaako Olli Tola (poika) tai Pamela Tola (lapsenlapsi, Joonatanin sisko) olla  hänelle sukua. Asialla ei ole ollut merkitystä. Punaisesta planeetasta nämä sukulaissuhteet käyvät selville; Joonatan Tolan isä Mikko J. Tola oli Jaakko Tolan poika.

Tarina lähteekin liikkeelle Mikko J. Tolan lapsuudesta ja nuoruudesta. Hän sairastui teini-ikäisenä skitsofreniaan, josta ei parantunut koskaan vaan oli aika ajoin mielisairaalassa. Koulu jäi kesken, mutta Tola toimi kuvataiteilijana ja kirjailijana. (Tiedot hänen kuvataiteen opinnoistaan ovat  epämääräisiä.) Hänellä oli puolisonsa kanssa neljä lasta, joista siis yksi eli Joonatan  avaa perheen tarinaa. Joonatan oli kuitenkin isänsä kuollesssa vain kuusivuotias, joten valtaosa romaanin tapahtumista perustuu hänelle kerrottuun, lähteisiin joita luetellaan lopuksi, sekä mielikuvitukseen. Tola toteaa itsekin loppusanoissaan, että tämä on hänen versionsa; joku toinen olisi voinut kokea ja kuvata tapahtumat toisin.

Punaisen planeetan perhe elää boheemia, näennäisen vapaata, rikkonaista ja puutteenalaista elämää. Jopa ruoasta on pulaa. Lapset saavat syödäkseen jauhokakkaroita ja riisiä, jota on maustettu laimennetulla ketsupilla. Juomia kyllä riittää. Ainakin perheen isä lääkitsee niillä ahdistustaan. Elämä voi välillä olla lasten kannalta hauskaakin, mutta enimmäkseen se on kaoottista. Sosiaalihuolto käy tarkistamassa tilanteen, mutta ei lopulta puutu asioihin ennen kuin isä kuolee, ja pian äitikin, joka oli jo sairastunut vakavasti. Lukija on tyrmistynyt; perheen ja varsinkin lasten tilanne on kerta kaikkiaan sydäntäsärkevä. Tulee selväksi, että vakava mielisairaus on - ainakin tässä tapauksessa - äärettömän raskas taakka paitsi sairaalle itselleen, myös hänen lähipiirilleen. 

Tola kirjoittaa vanhemmistaan ja muista sukulaisistaan pisteliäästi, varmaan syystä. Välillä tosin tulee mieleen, että hän on siinä suhteessa  isänsä poika, mikä on vähän kylmäävää. Punainen planeetta on kuitenkin romaani eikä dokumentti. Jos ajattelen sitä "vain"  kirjallisuutena, niin jossain vaiheessa aloin jo kyllääntyä: kurjaa on, uskon ja ymmärrän  sen, mutta aukeaako tästä kerronnallisia ulottuvuuksia perheen tilanteen ulkopuolelle. Pitäisikö aueta?  Lukisinko romaanin, jos se olisi fiktiota vailla autofiktion lisäarvoa eli tilaisuutta tirkistelyyn? Miten tietoisuus autofiktiosta vaikuttaa siihen, miten koen tämän romaanin ja miten sitä arvotan ja arvostan? En tiedä, enkä luultavasti kertoisi, vaikka tietäisinkin.