Yli seitsemänkymppisten pitäisi pysytellä pääasiassa kotosalla. Asiasta on tosin viestitty sekavasti. Välillä se on suositus tai kehotus, välillä määräys. Ongelmaksi on kuitenkin osoittautunut, etteivät kaikki ikäihmiset ota asiaa tosissaan. Eräässäkin nettikeskustelussa ruikutettiin, että kyse on ikärasismista. Voi pyhä jysäys! Jouduin itsekin eilen sanaharkkaan erään kasikymppisen  kanssa, joka oli sitä mieltä, että tottahan hän kaupassa käy jatkossakin. Kyse on ihmisestä, joka kyllä saa apua; hänen ei ole pakko käydä kaupassa itse. Rähisin, että ottaako hän lainkaan huomioon, miten massiivisiin ponnistuksiin yhteiskunta on ryhtynyt meidän erilaisiin riskiryhmiin kuuluvien  suojelemiseksi, että olisiko hänellä velvollisuus auttaa omalta osaltaan yhteiskuntaa selviämään tästä ruljanssista, häh? Luulen, etä asia meni perille.

Kokonaan toinen juttu ovat ne ikäihmiset, joilla EI OLE ketään omaista tai tuttavaa, joka pitäisi heistä huolta mutta jotka eivät myöskään ole minkään kotipalvelun tms. asiakkaita. Tähän ongelmaan on suhtauduttu liian kevyesti. Esimerkiksi A-studiossa joku asiantuntija selosti, miten viime kädessä pitää ottaa yhteyttä kuntaan, jos muuten ei saa ruokaa. Just. Sinne ruuhkautuneisiin puhelimiinko vanhus soittaa? Tuut-tuut-tuut.Täysin epärealistinen kuvio kenties pieniä maalaiskuntia lukuun ottamatta. Joissakin kaupoissa on  vanhusten ongelmaan keksitty jonkinlainen ratkaisu: aamun varhaisin tunti esimerkiksi 6 - 7 on omistettu vanhuksille. Muiden asiakkaiden toivotaan pysyvän silloin poissa. Ei ehkä täydellinen ratkaisu, mutta parempi kuin ei mitään.