Kesällä on pienellä kaupunkilaiskoiralla kivaa: tassutellaan puistokäytävillä ja nurmikoilla, pururadalla ja metsässä ja oleillaan mökillä. Sitten tulee syksy - ja kaikki muuttuu. Tulee päivä, jolloin mittari painuu pakkaselle. On liukasta, tai ainakin on olevinaan.  Jostain möyrii esille  traktoriarmeija kylvämään kaduille teräväsärmäistä hiekoitussepeliä. Jalkakäytävät ja kevyenliikenteenväylät muuttuvat epämiellyttäviksi koiran  tassuille. Mutta ei hätää, vietä voidaan pysyä poissa kaduilta.

Mutta sitten alkaa sataa lunta. Kun sitä on tarpeeksi, on latukoneiden vuoro. Metsissä oleville latupohjille tehdään latu, toki, mutta se tehdään myös pururadoille ja paikoin jopa asutuksen keskellä olevaan  puistoon puistokäytävän päälle. Silloin alkaa jokatalvinen taistelu siitä, kuka saa liikkua missäkin. Argumentit ovat vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen samat. Hiihtäjät vetoavat siihen, että hiihtokausi on lyhyt ja kävely on mahdollista muuallakin. Kävelijät ilmoittavat, että he haluavat talvellakin liikkua luonnossa ja raikkaassa ilmassa. Ja toden totta: jo kevättalvella tiedotettiin, että ilmanlaatu on mennyt huonoksi. Elettiin siis vielä pakkasten ja paksujen hankien keskellä, mutta kadut pölisivät ja  pienhiukkasten määrä hengitysilmassa kasvoi haitalliseksi. Nautipa siinä ulkoilusta! 

Kiistaan yhtyvät myös mm. pyöräilijät ja pulkanvetäjät. Miksi leveä väylä pitää kuorruttaa sepelillä reunasta reunaan? Miksi siinä ei voi olla hiekoittamatonta kaistaletta, joka ei riko pyörän kumeja ja jossa pulkka liukuu? Ja joka ei ole karmea alusta koiran tassuille, lisää koiranomistaja. Niin miksi? Kuulemma siksi, että jos joku liukastuu ja loukkaantuu, hän hakee korvauksia kaupungilta.

Lopputulos: ihmiset (kuten minä)  kävelevät sinne puistoon ja pururadalle luisteluhiihtoa varten tampatulla pohjalla, jopa metsäladulla, josta heidän mielestäni kuitenkin pitäisi  pysyä poissa. Hiihtäjät rähisevät ja kaupunki  pystyttää kieltotauluja. Sauvakävelijät, koiranulkoiluttajat, polkujuoksijat, maastopyöräilijät, pulkanvetäjät, hiihtorajoitteiset ja muuten vain ilman suksia mieluummin liikkuvat yrittävät vedota siihen, että liikuntatottumukset muuttuvat ja kaupungin liikuntatoimen pitäisi kyetä reagoimaan tähän muutokseen. Turha toivo. Muutokseen tarvitaan varmaan sukupolvenvaihdos liikuntatoimessa;  vanhat jäärät eivät siihen kykene.

Talvi kuitenkin loppuu aikanaan. Lumet sulavat ja paljastuneilla kaduilla lepää sepelipatja. Alkaa katupölykausi. Liikenne ja tuuli nostavat  ilmaan hiekkamyrskyn. Hienoin aines on vielä kevyempää.  Kun havannankoirat Tuisku, Pilvi ja Luna aikoinaan  ravasivat edelläni,  niiden perässä  leijui pölyvana ikään kuin niillä olisi ollut jokin savuttava moottori ahterissa. Harmittaa vieläkin, ettei sitä tullut videoitua, oli se niin uskomaton näky. Katupölykausi on epämiellyttävä ja epäterveellinen sekä ihmisille että koirille. Sitä patsi öljynsekainen pöly ja muu lika hitsautuu kiinni koiran turkkiin sitkeämmin kuin "rehellinen" kura, lieju, muta - yuo name it. Viisainta onkin yrittää vältellä kadulla liikkumista koirien kanssa, kun katupölykausi on pahimmillaan. Nykyisessä asuinpaikassani se ei ihan onnistu, valitettavasti. Edellisessä pääsimme pihasta suoraan latupohjalle, josta hiihtoniilot olivat jo häipyneet.

Pienoista kehitystä on katupölyn suhteen kuitenkin tapahtunut. Kansalaiset ja myös tutkijat ovat pitäneet katupölyn epämiellyttävyydestä ja haitallisuudesta meteliä niin tehokkaasti, että kaupungin on pitänyt ottaa ongelma vakavasti. Kadut pyritään nykyään puhdistamaan aikaisemmin ja ennen kaikkea rivakammin kuin takavuosina.