Luin ja arvioin aikaisemmin tässä blogissa Riikka Pulkkisen vuonna 2010 ilmestyneen teoksen Totta. Pulkkisen esikoisen Raja (2007) luin vasta nyt.

Raja on esikoiseksi ja muutenkin taitavasti kirjoitettu teos, joka on pakko lukea kerralla läpi; sitä ei voi jättää päiväkausiksi lojumaan ja odottamaan vuoroaan muiden teosten lomaan. Keskeisistä henkilöistä Mari on 16-vuotias lukion ekaluokkalainen, jolla on suhde äidinkielenopettajansa Julianin kanssa.  Jannika on Julianin vaimo, ja heillä on kaksi lasta, Anni ja Ada. Anja puolestaan on Marin äidin sisko, jonka mies Antti on sairastunut alzheimerin tautiin.

Kyetessään vielä ennakoimaan tukevaisuuttaan  Antti pyytää vaimoltaan, että tämä tappaisi hänet. Antti haluaa poistua elämästä edes arvokkuuden rippeet säilyttäen joutumatta elämään vihanneksena ties kuinka kauan. Aktiivinen eutanasia on Suomessa laitonta. Anjalla on edessään valinta, astuako lain ulkopuolelle ja jos, niin milloin.

Myös Julian on rikkonut lakia: hänellä on suhde alaikäisen kanssa, joka on vieläpä hänen oma oppilaansa. Julianin hahmo tuntui aluksi epäuskottavalta ja vastenmieliseltä: opettaja flirttailee oppitunnilla oppilaansa kanssa ja pyytää tämän myöhemmin kahvilaan "keskustelemaan kirjallisuudesta". Teoksen edetessä Julianin henkilö saa syvyyttä. Hän joutuu tutkimaan aikuisuuttaan tai sen puutetta, tarkastelemaan tekojensa seurauksia ja vastuutaan niistä.

Mari on vasta ponnistamassa kohti aikuisuutta. Se ei käy Marilta helposti. Hän purkaa ahdistustaan viiltelyyn. Suhde Julianiin tekee Marista naisen, mutta suhteen päättyminen tuo mukanaan tuskan. Mutta kaikki mikä ei ole kuolemaksi,  vahvistaa. Vai kuinka?

Pulkkisen teoksissa Raja ja Totta on paljon yhteistä. Hänen henkilönsä edustavat lukeneistoa: lääkäri, professori, arkkitehti jne. Molemmissa miehellä on avioliiton ulkopuolinen suhde nuoremman naisen kanssa ja jollakin henkilöllä vakava sairaus, syöpä tai alzheimerin tauti.Teoksien nuoremmat henkilöt joutuvat kohtaamaan aikuisten maailman salailun, valheet ja epätäydellisyyden ja reagoimaan niihin. Pulkkinen on psykologisesti tarkkanäköinen ja on rakentanut henkilöhahmonsa siten, että lukija ei enimmäkseen kiusaannu heidän taidostaan ja halustaan eritellä tuntemuksiaan.

Uskottavuus on kuitenkin koetuksella, kun esikoululainen Anni havannoi tekohengitystä seuraavasti: Nyt tyttö hengittää raskaasti Sannan suuhun, ja Anni ajattelee että hengityksen rytmi on yhtä vieras kuin äsken, pelottava, mutta eri tavalla. Tai kun Anni näkee Sannan äidin sairaalan lattialla, kerrotaan että Anni tietää jo nyt, että tämä kuva on jäävä hänen mieleensä, tämä kuva on tekevä hänen tulevista vuosistaan raskaita, läpitunkemattomia, tosia: Sannan äiti lattialla, kädet hervottomina kuin nukella. Ihanko totta?

 Pulkkisen kieltä ei voi olla ihailematta. Se on näennäisen helppoa, havainnollista, selkeää, tarkkaa, kirkasta; siinä ei ole turhia sanoja. Vaatinee tiukkaa hiomista? Vai onko se Pulkkisella geeneissä?

Riikka Pulkkisen ura kirjailijana on alkanut upeasti. Todella mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan hän lähtee seuraavalla teoksellaan, milloin se sitten ilmestyneekään.