Anja Castren muistelee nuoruuttaan silloisen keskikoulun viimeisiltä luokilta ylioppilaskevääseen. Viimeisenä lukuvuotena koulunkäynti päättyi talvisotaan, ja ylioppilaaksi päästiin erivapaudella ilman kirjoituksia.

Castren piirtää mielenkiintoisen kuva nuorten elämästä ja koulunkäynnistä. Seurusteltiin toki, mutta vielä lukioikäinen paheksuu suudelman "varastamista". Saksalainen kirjeenvaihtotoveri sitten valistaa, ettei suutelemisessa ole mitään pahaa, jos molemmat sitä haluavat. Poikaystävän kanssa käveltiin ja hiihdettiin ja käytiin toki elokuvissa ja erilaisissa iltamissa, konventeissa sun muissa. Näihin tilaisuuksiin nuoret kehittelivät ohjelmaa itse. Ihmekös tuo, koska mitään valmista tarjontaa ei ollut. Radiota kylläkin kuunneltiin. Ainakin oppikoulunuoret olivat myös kovasti kiinnostuneita politiikasta ja seurasivat tiiviisti maailman tapahtumia. Muutamat kuuluivat IKL:ään, vaikka siihen kuuluminen taisi olla alaikäisiltä kiellettyä. Koulun pojat saivatkin aikaan valtakunnallisen rähinän, johon jopa sisäministeri Urho Kekkonen otti kantaa useita kertoja. Isänmaallisuus oli joka tapauksessa kovassa kurssissa sekä opettajien että oppilaiden keskuudessa. 

Sitten syttyi talvisota. Pojat joutuivat kutsuntoihin, ja tytöt ilmoittautuivat lotiksi. Anja Castren kavereineen toimi ilmavalvontalottana Puijon tornissa. Kuopiota pommitettiin neljä kertaa, ja pommituksissa kuoli nelisenkymmentä ihmistä; myös vakavammin haavoittuneita oli suunnilleen saman verran. Rauha solmittiin keväällä raskain ehdoin, joita itkettiin yhdessä. Abiturientit jännittivät omaa tilannettaan. Lopulta päätettiin, että he pääsevät ylioppilaiksi edellisen vuoden todistuksen perusteella.

Castrenilla oli ulkomaisia kirjeenvaihtotovereita, joista saksalaisesta Evasta tuli hänelle elinikäinen ystävä. Myöhemmällä iällään he ovat ryhtyneet vuosittain tapaamaan toisiaan. Kirjassa on otteita Evan kirjeistä. Hitlerin ihailulla ei ollut rajaa, mutta  Evankin perheen kannalta sodan loppuvaiheet olivat hirveitä. He olivat Dresdenissä, kun sitä pommitettiin maan tasalle, mutta onnistuivat pakenemaan hengissä ja myös  siirtymään Neuvostoliiton vyöhykkeeltä länsiliittoutuneiden puolelle. Evan mies oli kaatunut, joten hän jäi leskeksi vuoden ikäisen ja vielä syntymättömän lapsen kanssa.

Me sodan jälkeen syntyneet olemme saaneet elää helppoa elämää sotasukupolveen verrattuna. Mitä tulevaisuus truo tullessaan, se on jo toinen juttu.