HS julkaisi kulttuuripersoona Silvia Hosseinin laajan esseen, jossa hän käsitteli lukutaidon merkitystä ja siitä käytyä keskustelua. Hossein  on näköjään myös opettanut äidinkieltä lukiossa. Ansiokas essee on herättänyt keskustelua, ja hyvä niin. Hieman surullista on, että jos riviopettajat yrittävät viestiä oppimisen ongelmista, sille lähinnä viitataan kintaalla. Pitää olla julkimo herättääkseen huomiota.

Tarkoitukseni ei nyt  kuitenkaan ole käsitellä lukutaitoa vaan Hosseinin kirjallisuutta koskevaa kommenttia. Lainaan ensin Hosseinin esseetä: En halua elää ilman kirjallisuutta, mutta sen ympärillä käyty keskustelu turhauttaa. Puhutaan koskettavista tarinoista, vaikka lapsikin tietää, etteivät kirjallisuuden merkitykset palaudu tarinoihin, vaan kieleen ja muotoon. Tarinanjanoiselle riittää sentimentaalinen tv-sarja. Lukija kaipaa muuta, vaikka sitten kirjallista paskamyrskyä. 

Paljon mahdollista, että en ymmärrä Hosseinin kommenttia oikein tai ollenkaan, mutta joka tapauksessa se tuntuu omituiselta. Lapsella on luettavanaan Muumipeikko ja pyrstötähti. Häntä ei niinkään kiinnosta, ehtiikö Muumipeikko turvaan  luolaan vai ei. Hän pohtii,  millä keinoin  Jansson rakentaa jännitystä,  miten hienosti hän kuvaa pyrstötähden uhkaavuutta ja aprikoi koko rakennelman symboliikkaa. Niinkö?

Ja mitä vikaa on tarinallisuudessa? Luen kaikenlaista kirjallisuutta, sekä tarinallista että sellaista, joka ei lepää juonen tai tarinan varassa. Minua ei lainkaan nolostuta pitää tarinallisesta fiktiosta (olettaen, että teoksessa on muutakin tarttumapintaa kuin tarina),  mutta televisiosarjoja en silti katso juuri lainkaan. Joillekin tarinallisuus tuntuu olevan ongelma. Olen ollut aistivinani jotain sen suuntaista esimerkiksi  Pirkko Saision Passiota koskevissa arvioissa. Romaania kiitellään, mutta samalla arvioon sijoitetaan jokin väheksyvä määre: lukuromaani, saippuaooppera! Passiostahan tykkäävät tarinoihin mieltyneet taviksetkin.  Fyi! Heihin on jollakin pukinsorkalla pidettävä hajurakoa; muuten ei distinktio onnistu.