Niin - Pilvin kuolemasta on nyt puoli vuotta. Sydäntä kivistää yhä, melkeinpä enemmän kuin kesällä. Ehkä se johtuu paikasta. Kesämökiltä on mielessä vain valoisia muistoja: Tässä istuimme rapuilla aamuauringon lämmössä. Tämän varjoisan lenkin kävelimme helteisen päivän iltana, kun kaste sai pihojen kukat tuoksumaan. Tämän polun päässä on metsän vihreä syli, ei varsinaisesti Pilvin mielipaikkoja; havaneesia ei ole suunniteltu  rymyämään suomalaisessa havumetsässä. Kaupungissa sen sijaan ovat aina silmien edessä Pilvin viimeisten päivien tapahtumat.

Onneksi lohtuna on Luna, joka on perinyt äippänsä ja isoäitinsä paikan sohvalta. Luna ei ole loistava kuten äitinsä, mutta ei tarvitse ollakaan. Se on omana itsenään  rakastettava pikku höppänäpöppänä lämpöpakkaus. Siinä me kaksi ikääntynyttä köllötämme ja muistelemme menneitä. Millaista oli silloin, kun Luna syntyi ja jäi kotiin viidenneksi koiraksi. Tosin näistä neljästä vanhemmasta koirasta vanhin eli 13-vuotias Ines asusti jo enimmäkseen siskon luona ainoana koirana, poissa riehakkaampiin nuorten koirien jaloista. Kotona Ines kävi "intervallihoidossa" ja oli toki muiden mukana silloisella kesämökillä. Kiitokset vaan siskolle Ineksen hemmottelevasta mutta huolellisesta hoidosta, joka siivitti sen lähes 16-vuotiaaksi. 

Mutta huisketta siis riitti eri-ikäisten ja -kokoisten koirien laumaa hanskatessa. Kenties se ei ollut järin viisasta eikä hohdokasta elämää mutta hauskaa kylläkin. Siitä porukka on sitten supistunut nykyiseen muonavahvuuteen. Alkukesästä seurasin syntyneitä pentueita melko aktiivisesti, mutta päätin sitten, että hengähdetään vähän. Luna saa oman annoksensa jakamatonta huomiota ja itse kirkastan päätäni: haluanko  uuden pennun sen itsensä takia vaiko vain unohtaakseni nopeammin Pilvin kuoleman. Näillä mennään toistaiseksi.