Heikki Kännön järkäle Ihmishämärä on viime vuoden Finlandia-ehdokkaita. Enpä olisi pannut pahakseni, jos se olisi myös voittanut.  Ehdokkaanahan oli myös edellinen teos, Runoilija, mutta sekin jäi vaille palkintoa. Toivottavasti Kännön vuoro tulee joskus.

Aloitin Ihmishämärän lukemisen syksyllä. Teoksessa on 1038 sivua. Koska yleensä luen useaa teosta rinnakkain, romaanilta loppui laina-aika. Varauksia oli paljon, joten en saanut jatkoaikaa. Lopulta ostin sen. Kuinka ollakaan, teos juuttui yöpöydälle. Luin aina vähän eteenpäin ja sitten niitä muita teoksia. Lopulta päätin ryhdistäytyä. Vein pois kaikki lainakirjat ja keskityin Ihmishämärään.

Ihmishämärä ajoittuu tulevaisuuteen, ei kuitenkaan kovin kauaksi. Ilmastonmuutos on edennyt ja tuhoaa ympäristöä. On kuitenkin muuan keidas, maatila, jossa kasvatetaan kultaisia omenia. Siellä asustavat teoksen päähenkilöt, Engelbertha isoäiteineen, hänen puolisonsa kuvanveistäjä-matemaatikko Baldovino ja tämän nuori ihailija ja apuri Anastazie. Joukkoon liittyy väkisin myös Hans Otter -niminen vanhus, jonka todellinen olemus selviää vähitellen lukijalle ja teoksen henkilöille. Tärkeitä hahmoja ovat myös germaanisen mytologian jumalat, sama porukka joka seikkailee Wagnerin Ring-oopperoissa.

Baldovino työskentelee Cernin tutkimuslaitoksessa, joka sijaitsee Sveitsissä kuten nykyäänkin. Siellä hän osallistuu tekoälyn kehittämiseen. Tavoitteet ovat kunnianhimoisemmatkin: pyrkimyksenä on selvittää olevaisen olemus (onkohan tämä nyt oikein ilmaistu?). 

Pinnan alla muhii kuitenkin muutos. Jumalat ovat muinoin tuhoutuneet, mutta ensimmäisen maailmasodan juoksuhaudasta on putkahtanut esille hutera olento, joka vähitellen voimistuu, kasvattaa valtaansa ja voittaa kilpailijansa. Jylhästi kuvatussa suuressa mullistuksessa Rein tulvii taas, saarni kasvaa jälleen kannattelemaan taivaankantta ja jumalat palaavat valtaan. On ihmisten vuoro joutua altavastaajiksi. Götterdämmerung on kumottu! Eläköön Votan!

Tuhatsivuiseen teokseen mahtuu jos jotakin. Otan esille vain muutaman asian. Pyrkimyksissään epäonnistuneiden ihmisten tilalle yritetään kehitellä uusi versio: Homo poeticus. Taiteellinen Homo poeticus  pystyy olettamaan, havaitsemaan ja esittämään olemassaolosta jotain sellaista, mihin rajoittunut  tiede ei pysty. Kautta teoksen loogis-matemaattisen, luonnontieteellisen, järkeen pohjautuvan maailmanselityksen ja -ymmärryksen rinnalla kulkee mytologian, esoteorian yms. ja niitä edustavien  maagikkojen, ennustajien, selvännäkijöiden,  jumalien ja jumaluuksien sekä taiteilijoiden vaihtoehtoinen mutta torjuttu, usein intuitiivinen  näkemys. Se vetää lopulta pidemmän korren.

Maailman myllerrykseen vaikuttaa olennaisesti Cernissä kehitelty tekoäly, nimeltään Leibniz 2.0. Se ottaa niskalenkin ihmiskunnasta. Ihmiset joutuvat tekemään tekoälyn kanssa sopimuksen, joka säästää ihmiskunnan tuholta mutta alistaa sen tekoälyn valtaan, positiivisemmin muoltoiltuna ohjaukseen. Tekoäly näyttäytyy paitsi uhkana, myös mahdollisuutena, jonka hinta on kuitenkin kallis. 

Kännö on lempikirjailijoitani. Silti yleensä tuskastun jossain vaiheessa hänen teoksiaan lukiessa. Esimerkiksi Ihmishämärän keskivaiheilla oli jakso, jossa jumalat vatvoivat jotain. Oli pakko siirtyä silmäilevään lukemiseen. Siinä on se riski, että jotain olennaista lipsahtaa ohi silmien. Ei maha mittään; jos lipsahtaa, niin lipsahtaa. Tiedän, että kohta teksti taas koukuttaa. Jos Kännö kirjoittaisi jollain maailmankielellä, hän kenties keikkuisi Nobel-ehdokkaiden listalla. Onko sillä jotain väliä? Ei - tai ei siis minulle, Kännölle voisi ollakin. Ja kansakunnalle: vau, Suomi mainittu.