Jokainen joka teettää koirallaan pennut, on pennuttaja. Sanaa kuitenkin käytetään  myös kielteisessä, väheksyvässä merkityksessä; ennen käytettiin myös ilmausta Bellan pennuttaja. Tällä tarkoitettiin lähinnä niitä kotikoirapentueita, joissa meidän Bella astutetaan naapurin Pörrillä, koska ne ovat niin ihania ja terveitä koiria ja lasten on kiva nähdä syntymän ihme ja leikkiä pentujen kanssa. Nuorena tiukkapipona olisin varmaan nyrpistellyt tällaiselle pennutukselle ankarasti enkä sitä kovin hohdokkaana pidä nykyäänkään.  Jos pennutettavat kotikoirat kuitenkin on käytetty rodunomaisissa terveystutkimuksissa, joissa ne ovat osoittautuneet terveiksi ja ovat sellaisia muutenkin,  ovat hyväluonteisia ja edustavat oiketa rotutyyppiä, niin en näe niiden pennuttamiselle mitään estettä.

Ei toki haittaisi, jos nartun omistaja uhraisi muutaman hetken sopivan uroksen miettimiseen tai kysyisi asiaa edes oman narttunsa kasvattajalta. Uroksen valintaa kotikoiranartun astutukseen rajoittaa kuitenkin kovasti se, ettei (teoriassa) parempia uroksia juuri anneta tuntemattomien omistajien tuloksettomille nartuille.  Ainakaan omassa rodussani neuvoja ei saa myöskään jalostustoimikunnalta, koska tulokseton narttu ei täytä jalostusohjesäännön vaatimuksia. Kotikoirayhdistelmät ovatkin joskus "eksoottisia", mistä saattaisi olla rodulle hyötyäkin, jos yhdistelmistä syntyneet koirat tulisivat ihmisten ilmoille esim. näyttelyihin ja sitä kautta mahdollisesti jalostukseen.

Jokainen pennun teettäjä on myös kasvattaja, mutta usein satunnaista pennuttajaa kutsutaan "kasvattajaksi" ja oikealta kasvattajalta vaaditaan vähän enemmän, mikä onkin järkevää. Tosin tämä enemmän ei usein tarkoita muuta kuin määrää. Kasvattajalla on pentuja kohtalaisen säännöllisesti ja sitä varten omistuksessaan useampia narttuja kuin kotikoiran pennuttajalla. Kaikilla kennelnimellisillä kasvattajillakaan ei ole kovin kummoisia laadullisia tavoitteita pentueilleen, vaikka harva toki tieten tahtoen sutta ja sekundaakaan kasvattaa.

Läheskään kaikki kasvattajat eivät kuitenkaan ole jalostajia. Jalostus on eräällä tavalla hankala sana, jota käytetään melko löysästi. Sen takanahan on sana jalo ja jalostuksen tuloksena pitäisi syntyä jalompia, käytännössä tietenkin parempia yksilöitä kuin niiden vanhemmat ovat. Kuinka monessa pentueessa on edes yksi vanhempiaan parempi yksilö, oikeasti? Usein myös sanotaan, että yhdistelmällä pitäisi olla jotain annettavaa rodulle. Käsi sydämelle, kuinka monella yhdistelmällä eli pentueella on? Väitän, että nämä rodun kannalta erityisen merkitykselliset pentueet ja niitä jättäneet jalostusnartut ja -urokset ovat harvinaisia. Suurin osa pentueista on aina sitä halveksittua lukumäärän lisäystä. Tämä ei kuitenkaan enimmäkseen ole kasvattajien vika. Monet rodut on yksinkertaisesti kehitetty niin pitkälle, ettei entisenlaista tarvetta jalostaa rotua ole; hyvä jos saadaan jo saavutettu taso säilymään ja uudet ongelmat torjuttua. 

Jalostus on kuitenkin myös sana, jota käytetään surutta väärin. Kun esimerkiksi puhutaan pilalle jalostetuista tai liian pitkälle jalostetuista roduista tai yksilöistä, on jalostus-sanan merkitys kääntynyt päälaelleen. Kuten aiemmin sanoin, jalostus tarkoittaa paremmaksi tekemistä eikä rodun huonontaminen näin ollen voi olla jalostamista. Asian ymmärtää, kun ajattelee esim. kasvien jalostamista. Kun viljakasvin korsi on saatu lyhenemään niin, että se ei lakoonnu sateessa, on kasvi jalostettu paremmaksi. Jos tapahtuisi päinvastoin, kasvin ei sanottaisi jalostuneen. Kun koiran jalat on saatu niin mataliksi ja käyriksi,  ettei se pysty liikkumaan normaalisti, siitä syytetään jalostusta. Miksikohän?

No joo, arkikielen tasolla kyllä ymmärrämme toisiamme, vaikka sanaa jalostus käytettäisiin miten omituisesti tahansa. Pilalle jalostettu tarkoittaa jalostamisen epäonnistumista. Olisi kuitenkin kätevää, jos sanan jalostus ohella olisi olemassa jokin termi, joka kuvaisi neutraalisti koiran perimän muuttamista haluttuun suuntaan, oli se suunta sitten myönteinen tai kielteinen.